torstai 17. elokuuta 2017

Mainoksen uhri!

Minulla on nyt sekaantuneet mainokset ja työpaikat. Olen lukenut uusia ja vanhoja lehtiä. Olen vielä lukenut viisaiden oxfordilaisten tutkimuksia. Kaikki alkoi Suomen Kuvalehden 20- ja 30-luvun mainoksista ja päätyi viimeisessä lehden numerossa esiintyneeseen ihanaan lainaukseen Mikkelin Sanomien numerosta 78 päivättynä 9.7.1898. ”Pieniä tietoja” on hyvin ajankohtaista viisautta. Se koskee telefoonineitien työpaikkoja. Se on faktuuralla kirjoitettu. Pitänee suomentaa:


Telefoonineitien ei tarvitse pelätä. Joku aika sitten kerrottiin sanomalehdissä uudesta telefoonikoneesta, joka m. m. itse yhdistäisi puhujan johdon mihin toiseen johtoon hän waan haluaa, joten telefoonineidit käwisiwät tarpeettomiksi.
Muuan ruotsalainen sanomalehtimies on interjuuannut erästä ammattimiestä, joka oli ollut tilaisuudessa tutkimaan mainittua uutta konetta ja tämä on selittänyt, ettei sillä tule olemaan suurta käytännöllistä merkitystä.
”Jos tahdomme esim.”, sanoi hän ”puhua toiseen kaupunkiin eikä johto ole wapaa kuka ilmoittaa meille silloin montako puhewuoroa on edellä tai kuinka kauan pitää odottaa haluttua puhewuoroa? Saamme soittaa alituiseen emmekä sittenkään pääse puhumaan tuohon toiseen kaupunkiin, ellei sattumalta onnistu erittäin hyvin. Kone voi mahdollisesti olla käytännöllinen pienille paikkakunnille, joilla vähän puhutaan. Kaupunkien wälisiin keskusteluihin se kelpaa.”

Samaisessa Suomen Kuvalehden numerossa oli Ode Soininvaaran näkökulma: ”Tekoäly tulee, oletko valmis?” Hän sanoo älykkyyden kysynnän työmarkkinoilla vähenevän. Vahvoilla ovat sosiaalisesti taitavat, yhteistyökykyiset, miellyttävästi käyttäytyvät – tai kauniit. Ode arvelee lääkärin ammattiin ja terveydenhuoltoon mullistuksia, koska IBM:n Dr. Watson on nykylääkäriä viisaampi. Siksi hän asettaa lääkärin kriteeriksi ystävällisyyden. Tosin hieman epäillen sellaisen mahdollisuutta. Hän arvelee myös pankinjohtajien ja juristien olevan heikoilla (tai pitäisikö sanoa vahvoilla) tekoälyn kanssa kun asuntolainoista päätetään. Ode uskoo tekoälyn korvaavan vaativaa asiantuntijatyötä. Siitä minun pitäisi huolestua. Siis joutuvatko kunnon inssit työttömyysjonoon juristien ja lääkäreiden seuraksi?

Robotit mainosmestareina
Ajatus vyyhteytyy. Minunhan piti mietiskellä 20-30 lukujen mainosmaailmaa. Nyt olen sotkeutumassa tekoälyn, automaation ja robotiikan työelämälle tuomiin muutoksiin. No, kysytään sitten mitä mainoksille ja mainosten tekijöille tapahtuu. Käykö sama kuin puhelinneideille? Näitä mainoksia olivat jo sen ajan kuvalehdet suorastaan pullollaan. Ehkä se on ymmärrettävää, sillä eihän ollut televisiomainontaa eikä radiomainontaa. Ei varmaan ollut myöskään tuota valtaisaa mainosihmisten ammattikuntaa. Yhtäkkiä tuleekin mieleen kysymys. Kuuluvatko mainosihmiset tuohon katoavien ammattikuntien joukkoon? Tulevatko robotit aikanaan suoltamaan tarpeellisen mainoskaman tekoälyn ohjaamana. Tämä saattaisi vaikuttaa jopa todennäköiseltä. Miksi todennäköiseltä? No, anteeksi mainosväki – koska tuo mainonnan taso vaikuttaa kieltämättä hyvin köykäiseltä. Suorastaan masentavan köykäiseltä. Onhan sen parannuttava sitten kun robotit todella ryhtyvät hommiin. Heikkolaatuinenkin tekoäly pystyisi suunnittelemaan houkuttelevampia mainoksia kuin mitä televisioruudustamme näkyy. Tai ehkä se sittenkin on niin että mainokset tehdään meitä kansalaisia, potentiaalisia ostajia varten ja juuri me olemme mainosten peili – heikkolaatuinen, säröillä ja himmeä – ilman sanomaa. Vika onkin meissä.

Vaasan leipä harrasti aikoinaan voimakasta mainontaa. Niissä oli paljon vitsikkyyttä ja hieman jopa seksikkyyttä. Tai ehkä vähän enemmänkin. Mainos lupaa somaa lopputulosta?

Katoaako mainosväki?
Katsoin ensin Oxfordin tutkijoiden ennustetta katoavista ammateista. Toivoin ilkeämielisesti ja hiljaa mainosalan kuuluvan näihin katoaviin ammatteihin. Ei liene ollut suurikaan yllätys, että mainosala onkin yksi varmimmin säilyvistä. Vastoin kaikkia toiveitani. Mainosala on suorastaan miltei ehdottomasti säilyvä. Onkohan se niin että mainosihmiset ja mediaväki ovatkin tämän robotisaatiokampanjan takana. Siltä näyttää, sillä myös mediaväki kuuluu säilyvään työmuurahaiskantaan. Heitäkään eivät robotit uhkaa.  Helppoa se on sitten kirjoitella ja suorastaan uhota tätä väistämätöntä muutosta. Minä en usko tuon muutoksen voimaan. Siksi tässä varmaksi totuudeksi määriteltyä tulevaisuutta haluan käännellä ja pyöritellä. Mutta älä hermostu, lukijani! Pian pääset katsomaan lisää hemaisevia 20-luvun mainoksia.

Oxfordin tutkijat määrittelevät elämän ja kuoleman
Tutkijat Michael Osborne and Carl Frey, Oxfordin yliopistosta ovat laatineet mahtavan viisauskoneen, suorastaan tekoälyn josta jokainen voi katsoa ammattinsa tulevaisuuden robottien ahdistuksessa. Katson ensin omaa ammattiani – tai entistä ammattiani. Löydän sopivan hakusanan ”civil engineer”. Hurraa! meikäläiset ovat säilyvää lajia. Robotisaation ja automatisaation syömähammas ei meihin pysty. On vain 2% todennäköisyys työpaikan häviämiseen. Etsin sitten etsimistäni liikenneinsinöörin tulevaisuutta. Sellaista ammattia ei 366 ammatin listalta löydy. Löytyy kuitenkin ”town planning officer”. Myös tuollaisen ”officerin” tulevaisuus on taattu. Homman katoamiseen on vain 13% todennäköisyys.


Olinpa tuosta työpaikkojen uusjaosta kirjoitellut jo aiemmin. Niitä asioita löytyy tuolta:


Liikennesuunnittelijan ammattia ei robottiautojen kansoittamasta tulevaisuudenkuvasta löytynyt. Ehkä robottiautot suunnittelevat ja rakentavat itse liikenneväylänsä. Tai jos jokamiehen robottilentokoneet täyttävät ilmatilamme, silloinhan ei teitä tarvita. Mutta insinöörinä ei ole ammatin katoamisesta huolta! Ammattiemme säilyvyys on turvattu. Kuvan lähde: http://www.bbc.com/news/technology-34066941

Omat ammatit näyttävät säilyvän
Vaikka omat ammatit tuntuvat säilyvän lähes täydellisellä varmuudella, niin aiheeseen, eli mainosmaailmaan liittyen halusin nyt tieteellisen perustan näiden turhuuden markkinoiden tulevaisuudesta. Valitsin listalta mainostamisen ja lehden toimittamisen. Otin sitten vertailun vuoksi pari muutakin alaa. Ne ovat vastakkaista totuutta. ne ovat esimerkkejä oxfordilaisten tuomitsemista maailmanlopun aloista. Nyt hieman kummastelen. ”Journalists, periodical and newspaper editors” ovat varmuudella säilyvä ammatti. Sitä on myös ”advertising and public relations directors”. Säilymisen todennäköisyys on 8% ja 3%. Molemmat ammattiryhmät näyttävät olevan suorastaan meidän insinöörien tasolla. Muuten nyt on pakko katsoa miten meidän ikuisten riitakumppaneidemme, lakimiesten käy. Huonosti käy. Robotit korvaavat nuo pykälänikkarit. Ei! Ei sittenkään! Robotitkaan eivät osaa hoitaa maailmaamme riitelemättä. Lakimiehet säilyttävät työpaikkansa 3% varmuudella. Nyt nousee ihmetys. Jos kaikki insinöörit, juristit, toimittajat ja mainosihmiset säilyttävät paikkansa, niin missä sitten tapahtuu tuo dramaattinen hävikki?

Listaa kun katsoo, havaitsee puhelinmyyjät ja ompelijat varmuudella häviäviksi toimialoiksi ja toisaalta hyvinvointiterapeutit ja rakennusten korjaustöiden työnjohtajat varmuudella säilyviksi työpaikoiksi. Minä en usko puhelinmyyjien katoamiseen, vaikka sitä toivonkin – niin usein joudun puhelimessa selittelemään sijoitusvarallisuuteni olemattomuutta. En myöskään usko robottien korvaavan ompelijoita. Pikemminkin uskon robottien haluavan ihania suojapeitteitä tai värikkäitä villalapasia.

Viisas tutkimus sanoo suurimman hävikin kohteeksi joutuvan puhelinmyyjät. Samaan kategoriaan kuuluvat konekirjoittajattaret, talouspäälliköt, puhelinkeskukset ja reseptionistit. Myös tarjoilijat, leipurit ja teurastajat joutuvat lakkautuspalkalle. Lisääntyviä työtilaisuuksia saavat taas terapeutit, psykologit, kätilöt, sairaanhoitajat, lakimiehet ja taiteilijat. Minusta tuossa on kummallisuutta yllin kyllin. Että myös kokit kuuluvat 73% todennäköisyydellä automaation uhreiksi. Ei tuossa asetelmassa nyt näytä olevan järkeä.

Rituskin ihme
Meidänkin firmassa oli aikanaan 80 työtekijää ja yksi konekirjoittajatar. Hänen nimensä oli Rituski. Hän puhtaaksikirjoitti kaikki paperit ja raportit. Konekirjoitus oli ikään kuin ulkoistettu. Hän sitten poistui joukostamme vuoden 2000 paikkeilla - suureksi suruksemme. Kirjoittamisen outsourcing päättyi. Nyt meillä on vastaavasti 80 konekirjoittajaa. Kysymys kuuluu, onko heidän konekirjoitusnopeutensa pienempi vai suurempi kuin aikanaan lyijykynällä paperille raapustaminen? Tai miten oli paljon käytetyn sanelun kanssa. Pysyykö ajatus mukana? Vähentääkö automaatio työpaikkoja vai lisääkö se niitä?

Rituskia ja konekirjoituksen automaatioevoluutiota on pakko vielä esimerkin vuoksi muistella. Hän puhtaaksikirjoitti minun diplarini 60-luvun alussa, sen jälkeen hän puhtaaksikirjoitti kaikki minun tekstini vuoteen 1991 saakka. Tuolloin siirryin Libyaan. Tosin kirjoitettavaa tai saneltavaa syntyi vielä 90-luvulla. Siis pyöreästi sanottuna 40 vuoden paperit. Aluksi hän vannoi olevansa koskaan koskematta tietokoneeseen. Enpä minäkään koskaan kuvitellut koskevani tietokoneen näppäimistöön.  Mutta evoluutio eteni. Ensin hänellä oli IBM:n pallokirjoituskone ja koneessa muisti, joka rekisteröi koneella kirjoitetun tekstin ja syötti sitä sitten pallolle.  Rituski kirjoitti nopeammin kuin pallo kerkesi tulostamaan. Tekstiä siis tuli paperille vielä puoli minuuttia myöhemmin kuin se oli näppäimille naputeltu. Automaatiota! Mainos ei osannut kertoa konettakin nopeammasta kirjoittajasta.


Commercial for IBM's Selectric Typewriter 1960's


Rituski kirjoitti ehkä 600 merkkiä minuutissa.  Huh, sehän on 10 merkkiä sekunnissa tai 18000 merkkiä puolessa tunnissa. Onko se mahdollista? Minulta sujuu kaksisormisysteemillä korkeintaan 100 merkkiä minuutissa.  Miten on työn tuottavuus? Kyllä se aikanaan lyijykynällä tekstin paperille tuhertaminenkin aikaa otti. Entäs sitten tuo kaksisorminäppäily? Hieman lohduttaa se, että Mika Waltari on kirjoittanut kaikki 20000 sivua kaksisormisysteemillä. Laskin tuosta Yle Areena videosta hänen kirjoitusnopeudekseen 200 merkkiä minuutissa.

Laitteiden evoluutiossa IBM:n Selectric pallokirjoitin oli ratkaiseva askel. Laite tuli markkinoille 60-luvulla.   Xerox:in vuonna 1981 julkistettu ”Memorywriter” oli varustettu ikkunalla, josta näkyi rivi tekstiä. Siinä se oli korjattavissa. PC tuli konekirjoittajan työkaluksi ehkä noin vuonna 1985.

Vihdoin Rituski myöntyi
Hän huomasi tekstien korjauksen ja editoinnin helpottuvan digitaalisen vempaimen avulla. Niinpä hän suostui ensin ottamaan käyttöön Xeroxin (?) editorin. Lieneekö se ollut nimeltään Memorywriter?  Sitten tuli pystynäytöllä varustettu digitaalinen kirjoituskone. Siihen työnnettiin penaalin kokoisia magneettikortteja. Niin muistelemme Hannu Lehdon kanssa. Ehkä muistamme väärin. Kaiken digipuuhailun ohessa konekirjoittamisen ja tekstinkäsittelyn historian kirjoittaminen näyttää jääneen pahasti puolitiehen.

Vihdoin kaiken suostuttelun jälkeen Rituski myöntyi. Hän otti käyttöön varsinaisen PC:n printereineen. Tekstinkäsittely saavutti huipputason. Tekstiä syntyi kolmella kielellä ilman painovirheitä. Paitsi kerran! Rituski kirjoitti tarjouksen ja erehdyksessä korotti tarjoussummaa. Ei haittaa, työ saatiin! Evoluutio oli loppuun suoritettu.

Oxfordin tutkijat pitävät journalisteja ja mainosväkeä varsin tarpeellisina ja säilyvinä. Heitä eivät robotit uhkaa. Samaa ei voi sanoa sähköteknikoista tai tarjoilijoista.  En usko tuohon. Miksi sellaiset tärkeät palveluammatit kuin tarjoilijat ja kokit häviäisivät? Robottiko meille sopan keittää? Ei!  Ja sitten nuo sähkömiehet? Kotimme ja kaupunkimme ovat täynnä sähköllä toimivia laitteita. Robotitko ne sähkömiehen korvaavat ja toisensa huoltavat? Ei!

Loppumainokset
Kävi taas niin kuin tavallista. Eksyin aiheesta. Minunhan piti ihailla mainoksia ajalta ennen sotia. Sen sijaan ryhdyin mainosväkeä moittiman ja ammattien kiertoa tai tuhoutumista päivittelemään. Kun näin nyt kävi, laitan tähän loppuun pari kuvaa ennen sotia- aikojen mainosmaailmasta 20-luvulta ja 30-luvulta.

Mainokset ajalta ennen sotia eivät suinkaan hurmanneet graafisella taiteellisuudella. Ne olivat ikään kuin käyttötaidetta.  Ihmiset eivät olleet kuvapankista, ne olivat yksilöitä. Valokuvia ei juuri lainkaan käytetty. Mutta mainoksissa oli tunnetta ”hienosta loistosta” ”aistikkuuteen ja sirouteen”. Automiestä tietysti autot kiinnostavat! Robotin kuvia en viitsisi katsella.


Ihmeellistä miten moni mainostettu tuote on nykypäivänä tuttu. Ovat ilmeisesti hyvin mainostettuja, kun ovat vieläkin ostettuja. Vai onko Hangon keksi edelleen olemassa? Miten on Eucalyptuksen laita? Täytyypä lähteä kauppaan katsomaan. Etteivät vaan ystävälliset kauppiaat joutuisi lakkautuspalkalle.

maanantai 14. elokuuta 2017

Tunnetuimmat suomalaiset 1928 – myrskyä odotellessa!

Valtaisa ukkosmyrsky oli uhkaamassa. Kummallista, sellaista olimme juuri kaivanneet. Sellaista säätiedotus oli myös pitkin kesää lupaillut. Sellaista ei kuitenkaan ollut tullut ainuttakaan kertaa koko kesän aikana. Nukumme navetan parvella. Päällämme on peltikatto. Olemme siis Faradayn häkissä – joten ukkosta ja salamia emme pelkää. Mutta harva laudoitus ja eristämätön katto tuovat sateen ja ukkosen äänet täydellä teholla kuultaviksemme. Sitä rakastamme. Nyt tänä kesänä olemme saaneet kuunnella sateen ääniä. Ja nyt oli luvassa Ukko-Jumalan kärrynpyörien mahtavaa mäiskettä. Sen piti alkaa klo kolmelta iltapäivällä. Kello on neljä. Mitään ei kuulu. Katson säätiedotusta kännykästäni. Salamakartta kertoo myrskyn ohittavan meidät Hangon seutuvilla. Kuuluu tuskin erottuvaa jyrinän poikasta – pientä koputusta. Näin kävi meidän myrskymme kanssa.

Juuri kun tätä haikailen, jotain on tapahtumassa. Se kaikki tapahtuu kotonani Pakilassa. Naapuri kertoo videoineensa myrskyn myllerrystä. Yhtäkkiä, kaiken myrskyn keskellä kuului valtava rysähdys. Minun rakas jättipuuni, tontin kulmalla oleva raita, repeytyi irti maasta ja kaatui ryskyen. Oksat levisivät laajalle alueelle ja tukkivat kadut. Naapurin neuvokkuus ja moottorisaha siivittivät raivausoperaatiota ja kadulle syntyi auton menevä ura.

Tunnetuin suomalainen
Huolimatta siitä, että Helsingissä tapahtui, täällä Kemiönsaarella olimme tietämättömiä ja oli aikaa ja aihetta perehtyä vanhoihin kuvalehtiin – taas jälleen. Käsissäni on kellareissa marinoituja Suomen Kuvalehtiä ja Kotiliesiä. Kaksi asiaa nousi erityisen kiinnostuksen kohteiksi. Ensimmäinen oli Suomen Kuvalehden juhannusnumerossaan vuodelta 1928 esittelemä äänestys tunnetuimmasta suomalaisesta. Toiseksi kiinnostuksen aiheeksi nousivat 20-luvulla ja 30-luvulla esiintyneet mainokset.

Mutta katsotaanpa aluksi hieman tuota tunnetuinta suomalaista. Huomatkaa – ne puhuvat tunnetuimmasta ei suosituimmasta. Nykyäänhän on tullut tavaksi osallistaa meidän tunteitamme ja valita suosituimpia. No, siis lehti haastatteli 4000 suomalaista ja pyysi merkitsemään tunnettuusjärjestyksessä kymmenen tunnetuinta. Olivat sitten hylänneet jonkin verran ehdotuksia. Sellaisia esimerkiksi joihin oli kirjoitettu: ”kenraali, maaherra, kapteeni, tuomari tai ’Raahen pitkä konstaapeli’”. Hylätyiksi olivat vielä tulleet vastaukset: ”äiti, isä, sisko tai veli”. Voittajat saatiin selville antamalla ykköselle 10 pinnaa, kakkoselle 9 pinnaa jne.

Nyt alkoi kiinnostus kohota. Keitä kansa valitsi? Valittiinko urheilijoita, poliitikkoja vai taiteilijoita? Sitä voisi sitten verrata nykyvalintoihin ja suorittaa jonkinlaisen kansan tunneälytilan kehitysanalyysin.


Paavo Nurmi oli ykkönen. Presidenttimme Lauri Kristian Relander (presidenttinä 1925-1931) oli kakkosena, miltei niskaan hengittäen. Pronssimitalin sai ensimmäinen presidenttimme K. J. Ståhlberg (presidenttinä 1919-1925). Säveltäjämestarimme Jean Sibelius putosi mitalitaistelusta karvan mitalla. K. G. Mannerheim kuului viidentenä kärkiryhmään. Jälkijoukon viisi kilpailijaa edustivat monipuolisesti maamme tunnettuja henkilöitä.  Kilpajuoksija Hannes Kolehmaisen kannoilla tuli arkkitehti Eliel Saarinen, jälleen kilpajuoksija Ville Ritola, sitten taiteilija Akseli Gallen-Kallela ja kymmenentenä ministeri (myöhemmin presidentti) Kyösti Kallio.

Kaikki moninkertaiset mitalimiehet, ”lentävät suomalaiset” Paavo Nurmi, Hannes Kolehmainen ja Ville Ritola, mahtuivat luetteloon. Sibeliuksen ja Gallen-Kallelan osallisuus tuntuu luonnolliselta. Eliel Saarisen seitsemäs sija oli yllättävää ja mieluisaa. Tämän jälkeen arkkitehdit eivät juuri ole listoja kaunistaneet. Ensimmäinen nainen oli listalla sijalla 23. Hän oli istuvan presidentin puoliso Signe Relander. Muita korkealle nousseita naisia olivat laulajatar Aino Ackté sekä kirjailijat Maila Talvio ja Hilja Haahti.

Nainen huutomerkillä!
Noin neljäntenäkymmenentenä oli listalla nainen nimeltä Maria Åkerblom. Hänen nimensä jälkeen oli huutomerkki (!). Miksi? Kuka hän oli? Hän oli uniennäkijä, henkien manaaja ja lahkolaissaarnaaja. Vuonna 1928, Suomen Kuvalehden tutkimuksen aikaan, hän istui Hämeenlinnan naisvankilassa viiden vuoden tuomiota sovittamassa. Myöhemmin hän toimi bisnesnaisena ja asui Meilahden Villa Toivolassa. Äänestyksessä hän oli saanut 442 pistettä. Hänen edelleen menivät vain nuo edellä mainitut neljä naista. Maria Åkerblomilla oli taikavoimia ja taikapiirinsä. Hän vangitsi ihmisiä ja heidän rahojaan lähelle sieluaan. Mutta oliko hän tunnettu? Tuohon aikaan tunnettuuteen lienee sisältynyt positiivinen arvovaraus. Nykyään se ei liene välttämättömyys. Tästäkö syystä huutomerkki?

Palkintokoroke vuonna 1928. Suomen Kuvalehden lukijat asettivat Paavo Nurmen kultamitalistiksi. Niihin hän oli tottunut sillä vuoteen 1928 mennessä hän oli voittanut Antwerpenin 1920 ja Pariisin 1924 olympialaisissa 9 kultamitalia. Sen jälkeen hän vielä voitti yhden kullan ja kaksi hopeaa Amsterdamissa 1928. Presidentti Ståhlberg äänestyksen pronssimitalisti oli kiistakumppaninsa Mannerheimin kanssa lähes tasapisteissä.

Kenestä suuri suomalainen?
Ryhdyin kaivamaan uudempia suosikkitutkimuksia. Kuvittelin niitä löytyvän vuosi vuodelta. Kyllä kai niitä on, mutta ei vaan niin helposti löytynyt. Yksi mikä löytyi, oli vuonna 2004 järjestetty Yleisradion kilpailuohjelma ”Suuret suomalaiset”. Siinä katsojat saivat valita äänestämällä kaikkien aikojen suurimman suomalaisen. Tuloslista näyttää tällaiselta:

1. Carl Gustaf Emil Mannerheim, 104 244 ääntä (28,7 prosenttia)
2. Risto Ryti, 80 790 (22,2 %)
3. Urho Kekkonen, 57 456 (15,8 %)
4. Adolf Ehrnrooth, 27 477 (7,6 %)
5. Tarja Halonen, 26 536 (7,3 %)
6. Arvo Ylppö, 22 136 (6,1 %)
7. Mikael Agricola, 15 974 (4,4 %)
8. Jean Sibelius, 15 397 (4,2 %)
9. Aleksis Kivi, 7 622 (2,1 %)
10. Elias Lönnrot, 6 099 (1,7 %)

Listalla on kaksi henkilöä vuoden 1928 valituista: C. G. Mannerheim ja Jean Sibelius. Sotilaita on kaksi. Silloisia poliitikkoja tai entisiä, heitä on kolme. Presidenttejä on kolme. Taiteilijoita on kaksi: Jean Sibelius ja Aleksis Kivi. On sitten suomalaisen kulttuurin peruspilarit: Mikael Agricola ja Elias Lönnrot.

Carl Gustav Mannerheim valittiin Ylen äänestyksessä suurimmaksi suomalaiseksi. Vuoden 1928 äänestyksessä hän oli viidennellä sijalla. Etunimen alkukirjain oli muuttunut. Vuonna 1928 hän oli Karl, vuonna 2004 Carl.

Ketkä ovat sittemmin ns. suosittuja?
Viikkosanomien perinteellisessä äänestyskilpailussa vuonna 1964 kymmenen suosituimman suomalaisen listalla voittajana oli tietokilpailuguru Esko Kivikoski. Kakkoseksi tullut hiihtäjä Eero Mäntyranta oli takonut Innsbruckissa 1964 kaksi kultaa ja yhden hopean. Kolmanneksi äänestetty rallikuski Timo Mäkinen oli uransa alussa, ensimmäisen Monte Carlon voittonsa hän sai vuonna 1965. Tuli kuitenkin kolmanneksi suosituimmaksi suomalaiseksi - ilmeisesti ihmiset aavistelivat tulevan ajosuuruuden tulevaisuutta. Seuraavina listalla olivat pressa Urho Kekkonen, selostaja Niilo Tarvajärvi, tupomies Keijo Liinamaa, kilpa-autoilija Rauno Aaltonen (edellisen äänestyksen suosituin), missi Satu Östring, televisiotoimittaja Reino Paasilinna (vasta myöhemmin pääjohtaja ja kansanedustaja) ja kymmenentenä tuleva pääministeri Rafael Paasio. Jakaumat tuntuvat säilyvän ennallaan. Urheilijoita oli kolme, joista kaksi autoajan ilmentymänä moottoriurheilijoita. Poliitikkoja oli kolme. Taiteilijoista ei ollut suosituiksi, mutta olihan missi ja tv-toimittajia. Voittaja Esko Kivikoski kävi kyllä hyvin tietotaiteilijasta.

Viikkosanomien ”Suosituin suomalainen” –kilpailussa 1964 tietokilpailumies Esko ”kyllä” Kivikoski valittiin suosituimmaksi suomalaiseksi. Hän oli television tietokilpailujen kestovoittaja ja Viisasten kerhon puheenjohtaja. Hänet oli valittu myös parhaaksi miespuoliseksi tv-esiintyjäksi vuonna 1964. Palkintokorokkeelle hänen rinnalleen nousivat Eero Mäntyranta ja Timo Mäkinen.

Positiivinen suomalainen - mahdollistako?
Eräät tahot valitsevat myös ”positiivisimman suomalaisen”. Ensimmäisen kerran valinta tehtiin vuonna 1993. Silloin valituksi tuli Katri-Helena. Listaa tarkastellessaan havaitsee positiivisuuden liittyvän paljolti viihteeseen tai urheiluun. Mutta onpa listalle päässyt myös yksi poliitikko Alexander Stubb. Tämä yhdistelmä on tulenpalavan harvinainen. Stubb valittiin positiivisimmaksi suomalaiseksi hänen ulkoministerikautensa toisella vuodella. Hän oli saanut tämän postin Ilkka Kanervan töppäiltyä tekstaritouhuissaan.  Laitetaanpa tähän tuokin lista:

urheilu               2007 – Teemu Selänne
urheilu               2008 – Wilson Kirwa
politiikka           2009 – Alexander Stubb
urheilu               2010 – Toni Nieminen
toimittaja         2011 – Antero Mertaranta
urheilu               2012 – Minna Kauppi
viihde                 2013 – Elastinen
urheilu               2014 – Pekka Hyysalo
viihde                 2015 – Robin Packalen
toimittaja         2016 - Kaj Kunnas

Tavaran suosio kasvaa
Suositummuuslistoja tehdään elintarvikkeista ja autoista, bloggaajista ja instagrammisteista, muotitaloista ja resepteistä. Muuten Suomen suosituimman elintarvikkeen listalla oli viimeisimmässä äänestyksessä ykkösenä: Gold&Green Nyhtökaura™ nude.  Raadin arvio: ”Ohittamaton suomalainen ruokainnovaatio kuluttajalle maistuvassa muodossa. Taustalla teknologinen innovaatio ja pitkälle katsova visio uusista ja helppokäyttöisistä proteiinilähteistä. Nyhtökaura loi uuden tuoteryhmän ja madalsi myös kynnystä kokeilla uudenlaisia raaka-aineita ruuanlaitossa. Erityistä on myös, että tuote on suunniteltu alusta pitäen kansainvälisille markkinoille.”

Globaali perspektiivi
Suosituimpia ja ostetuimpia ja vihatuimpia kai maailmalla listataan yllin kyllin. Katsoinpa vielä Tejvan Pettingerin mielenkiintoista “itse tehtyä” sivustoa http://www.biographyonline.net/contact.html . Siinä esitettiin 100 maailmaan eniten vaikuttanutta ihmistä. Ykköseksi oli valittu Jeesus Kristus, kakkosena oli Thomas Jefferson ja kolmantena Mihael Gorbatsov. Seuraavan kymmenen vaikuttavimman ihmisen joukkoon oli luettu Buddha, Winston Churchill, William Shakespeare, Profeetta Muhammed, Martin Luther King, Abraham Lincoln ja Nelson Mandela. Listan kärki on melkoisen anglosaksisvaikutteinen, mutta onhan tekijäkin britti.

Tässä Tejvan Pettingerin palkintokoroke, kun valitaan maailmaan eniten vaikuttaneita ihmisiä. Leonardon 1499 maalaama Jeesus Kristus katsoo maailmaa korkeimmalta korokkeelta rinnallaan Thomas Jefferson ja Mihail Gorbatshov. Katso tuolta: http://www.biographyonline.net/people/people-who-changed-world.html

Urheilijat
Vielä halusin katsoa urheilijat. Onko sadan parhaan joukossa ketään suomalaista? No, ei se Kimi siellä ole, siitä olin varma, mutta olisiko joku muu menneistä suuruuksistamme? Olipa kuin olikin: Paavo Nurmi numerolla 74. Listan kärjessä oli Pele, kakkosena Muhammed Ali ja kolmosena Carl Lewis. Kestävyysjuoksijoista Emil Zatopek, suomalaisten lemmikki ”ihmisveturi” oli sijalla 35. Nyt uransa lopettava Usain Bolt on sijalla 7 ja Lionel Messi sijalla 10.

Inspiroivat
Pettingerinllä on listoillaan vielä sarja ihmisistä jotka hänen mielestään eniten inspiroivat maailmaa. Ykkösenä on Nelson Mandela, kakkosena Mihail Gorbatshov ja kolmosena Martin Luther King. Lista jatkuu: William Wilberforce, Albert Einstein, Thomas Jefferson, Äiti Teresa, Abraham Lincoln, Leonardo da Vinci ja kymmenentenä Helen Keller. Kaikki muut lienevät tunnettuja paitsi tuo William W. Hän eli 1759–1833 ja taisteli orjakauppaa vastaan, aikana jolloin useimmat pitivät sitä ”taloudellisena välttämättömyytenä”.

Nelson Mandela olisi maailman inspiroivin ihminen, jos Pettingerin Biography Onlineen on uskomista. Hänen rinnallaan ovat Mihail Gorbatshov ja Martin Luther King. Tuohon Nelsoniin saattaisin melkein uskoa.



Kivaa se on miettiä näitä ihmisiä ja ihmisten mielipiteitä näiden ihmisten tärkeydestä.  Tämä miettiminen meni niin pitkäksi, että alussa luvattuihin 20-30 lukujen ihastuttaviin mainoksiin palataan vasta seuraavassa blogissa. Jälleen ryhdytään odottelemaan kesän ensimmäistä ukkosilmaa.

torstai 10. elokuuta 2017

Illallinen ruohikolla Teemun tapaan

Rakkaan vaimoni Liisan kunniaksi tarjottiin perinteinen synttäri-illallinen. Kaikki tapahtui niin kuin tapoihin kuuluu Kemiönsaarella Talkullassa heinäkuisena iltana. Kesän vaihtelevista säistä johtuen navetan lato siivottiin sisäruokailua varten. Säätiedotusta seurattiin kiihkeästi jo paria viikkoa ennen juhlia. Juhlapäivälle oli tarjolla tarkasteluajankohdasta riippuen tihkusateita, rankkasateita, ukkoskuuroja, puolipilvistä, täyspilvistä ja täysaurinkoa. Lämpötiloja oli tarjolla haarukassa 15-21 C. Nämä ennusteet vaihtelivat päivittäin, mutta ne vaihtelivat myös aamupäiväennusteessa, iltapäiväennusteessa ja iltaennusteessa. Erityisen merkillepantavaa oli sääennusteiden kirjo operaattorista riippuen. Lopuksi oli valittava käytettävä operaattori ennusteen myönteisyyden mukaan. Toivorikkaimmaksi osoittautui itse Ilmatieteenlaitos.  Lato oli siivottu ja sisäruokailuun varauduttiin. Juhlapäivän aamuna auringon lämpö ja valo valtasivat ilmatilan. Ihme oli tapahtunut. Kaiken odotuksen jälkeen tapahtui juuri se mitä kiihkeästi toivottiin, eikä se minkä varmuudella arveltiin tulevan. Pitkä pöytä nurmikolla sai valkoiset liinat ja solakat kukkavaasit. Keittiössä kävi kiihkeä misaus. Mestarikokki Teemu oli saanut apulaisikseen siltainsinööri Antin, arkkitehtiylioppilas Matiaksen ja koululainen Eemelin. Valmistelu oli huippuunsa koordinoitu operaatio. Väki valmistautui tulevaan nautintoon makuhermojaan hersytellen.

Odottava tunnelma. Väki parveilee. Lapset juoksevat. Makuhermot sirisevät. Taivaalla matkustaa majesteettisen raskaita pilviä. Tuleeko sade? On kuitenkin lämmin. Sään haltijat päättivät armahtaa meidät. Istuimme ulkona! Tässä kuvassa odotus väreilee ilmassa.

Mutta ensin meillä oli yllätys. Tuija Kuoppamäki Westersin rivikylästä tuo meille ihanan tuulahduksen keskiajan barokkimaailmasta. Hän aloittaa laulunsa navetan parvella ja laskeutuu sieltä juhlallisen viehkeästi ladon raidalliseen valoon. Hän laulaa Henry Purcellin Music for a While, oliko siinä kappaleessa  Medusa? Drop, drop, putoilivat käärmeet medusan päästä. Suudelma – Sweater than Roses, se on hänen toinen kappaleensa. Sitten me, Italian ystävät saamme kuulla vielä kaksi laulua - Giulio Caccini: O, che felice giorno ja Amarilli, mia bella. Vain lapset, jo imeväisiän ohittaneet, ovat kyllin spontaaneja ryhtyäkseen ottamaan tanssiaskeleita laulujen tahtiin. Meillä ei ole Tuijan laulua äänitettynä, joten tässä pari linkkiä molempien säveltäjien teoksiin laulutähtinä Kathleen Battle ja Cecilia Bartolli.

Kathleen Battle: "Music for a While"
Cecilia Bartolli: ”Amarilli, mia bella”

Felice giorno on totta, se lumosi meidät jo Tuijan laululla. olemme valmiita siirtymään ruohikolle.  Pitkä pöytä on katettu.

Illallinen ruohikolla on katettu – aloitamme
Kohotamme maljan päivän sankarittarelle! Ruokailu alkaa! Taivas huokailee raskaiden pilvien ja sinen vaihdellessa. Ei sada! Voimme keskittyä ruokailuun kesäpäivän illansuun jatkuvasti paranevissa tunnelmissa.

Perunoita ja muikunmätiä, rapeaa retiisiä ja avokadoa, porkkanaa ja kuivattua oliivia. Ensimmäinen ruokalajimme vangitsee katseet ja hetken päästä makuhermot. Tämän kesäinen ruokalaji maistuu todella kesältä. Sen kanssa nautimme alkujuomana ollutta helmeilevää Collet Champagne Brut –kuohuviiniä. Viini on kotoisin Ayn kylästä, Marnesta, Ghampagne-Ardenne maakunnasta.

Järjestyksessä toisena nautittava ruokalaji oli naudanliha carpaccio. Tuohan on juuri jotain mikä Italian matkoilla oli suosikkiruokani. Suussa sulavan pehmeän lihan päällä tarkkanäköinen voi havaita punasipulia, ketunleipiä ja sinapinsiemeniä, hunajasinappi antaa makuvivahteen. Juomana oli burgundilainen Laroche Chablis 1er Cru Les Vaudevey 2015.  Sanovat rypäleiden kypsyvän viileässä laaksossa, aamunaikaisessa ja iltapäivän auringossa.

Haukea, kurkkua ja vihergazpachoa oli asetettu lautaselle viettelevän kauniisti. Annos houkutteli ilta-auringon paikalle. Se houkutteli myös ihastuksen huudahduksia. Makuhermot olivat valppaina yhtä lailla lapsilla kuin vanhuksilla. Huomatkaa, meidän pöydässämme oli useita lapsia ja nuoria. Heille maistuivat samat herkut kuin vanhuksillekin. No, viinejä lukuun ottamatta! Tämän kalaherkun kanssa nautiskelimme rosé viiniä Bekaan laaksosta Libanonista, Syyrian rajalta. Chateau Musar Rosé 2014 on viinin nimi. Maison Musar sijaitsee Beirutin pohjoispuolella, mutta rypäleet kasvavat Bekaan laaksossa.

Ennen pääruokaa näimme edessämme ihanan asetelman. Lautasella oli houkuttelevasti hehkuvaa punajuurta ja retiisin lehden suojelemaa suussa sulavaa vuohenjuustoa. Annos höystettiin Burgundin maakunnasta kotoisin olevalla Maison Louis Lateurin Côte de Beaune punaviinillä. Lapset joivat raikasta lähdevettä. Voiko tämän jälkeen mikään tuntua enää miltään?

Oliko tämä sitten pääruoka, vai oliko se vaatimattomasti vain yksi päänautinnoista. Naudan sisäfilettä, kesäinen salaatti ja tryffeliperunavaahto, näin oli Teemu tämän nimennyt. Yleisessä äänestyksessä nuorten kesken tämä ruokalaji sai – jälkiruoan lisäksi – ykköspisteet.  Liha – se oli lähes uskomattoman samettisen pehmeätä ja hyvää. Salaatti ja raikas tryffeliperuna, ne täydensivät makutoiveet ja täyttivät viimeisen vapaan kolon herkuttelijan mahalaukussa. Aikuisten lisänautintona oli Viña Tondonia Reserva Tinto 2004. Riojan Reservaa on kypsytetty kolme vuotta, ja vähintään vuosi siitä tammitynnyrissä. Siitäkö sitten tuo tamminen maku?

Jälkiruokana saimme nautiskella suklaata ja mansikkaa mascarbonella ja mintunlehdillä höystettynä. Nyt päästiin lasten varsinaiseen herkkuun. Mutta eivät näyttäneet vanhatkaan lautaselle jättäneen. Viininä oli Red Leaf Vidal Icewine 2013. Emme ole yleensä makean viinin juojia, mutta tämä kanadalainen keltaisen helmeilevä viini suoraan Niagaran putouksien kohinasta kruunasi illallisen makunautinnon.

Viinit ja maut suuressa roolissa
Niin, jouduitte huomaamaan, että kokkimme oli nostanut viinit suureen rooliin. Tunnustan teille: en ole mikään viininmaistelija. Olen itse asiassa täydellinen tuohisuu. Yleensä ostan valkoviiniksi makoisaa italialaista Gewürztramineria Alppien juurelta. Punaviiniksi minulle hyvinkin kelpaa Masin Campofiorin. Saattaa kyllä olla, että viikonloppuviininä talvisaikaan tulee nautittua jokin Amarone. Niin, italialaisia ne ovat – se johtuu sukulaisuussiteistä. Jotain väriä on aina tunnustettava.

Tästä viininmaistamisesta, toisten mielestä totisinta totta, minun mielestäni jopa hieman huvittavia ovat nuo viinien makuvivahteet joita asiantuntijat suurella innolla käyttävät. Kun nyt ilkeämielisesti haluan, paljastaen tyhmyyteni, hieman noiden makuilmaisujen kanssa pelleillä, niin kysynpä teiltä, osaisitteko nyt kohdistaa kerrankin nurinpäin kaikki nämä seuraavassa kirjoittamani makuilmiöt noille äsken juoduille viineille? Ne ovat juuri niitä makuja, joita myyjä sanoo heidän viineihinsä sisältyvän. Siis tässä lista: hedelmäinen, mausteinen, kaneliomenainen, mesimarjainen, paahteinen, keltaomenainen, karhunvatukkainen, marjainen, yrttinen, kirsikkainen, viikunainen, karpaloinen, hunajameloninen, tanniininen ja tamminen. No, kun tarkemmin ajattelee, kyllä se siltä tuntuu, että kaikkia noita makuja me maistelimme. Ei kuitenkaan samasta lasista. On siis minullakin vielä vanhoilla päivillä oppimista, jotta erottaisin tuon karhunvatukkaisen kirsikkaisesta tai keltaomenaisen kaneliomenaisesta.  

Kysyin sitten kuitenkin yksitoistavuotiaalta Antilta karhunvatukan, karpalon ja kirsikan makueroja. Ne olivat hänelle päivän selviä. Hän kuvasi yksityiskohtaisesti karhunvatukan kirpeyttä verrattuna karpaloon ja kirsikkaan. Huomasin: ehkä olinkin väärässä! Anteeksi viininmaistajat, kai te sitten todellakin erotatte näitä minulle vaikeasti löydettäviä makuelämyksiä. Luulin tätä kaikkea vain kirpeän karvaaksi kaupallisuudeksi, mutta ehkä se onkin nykymallin mukaista omenaista palvelumuotoilua – anteeksi, palvelumaistelua.


Viinivalikoima oli maanmainio. Tuossa ne kaikki ovat Teemun valokuvassa. Suurena ja jyhkeänä seisoo Collet Champagne Brut. Sillä aloitettiin. Hauen ja vihergazpachon seurana ollut libanonilainen Chateau Musar Rosé 2014 erottuu ruusuisesta väristään. Burgundilaiset Cuvée Latour 2015 -pullot, esiintyvät paririvissä laatikon päällä soinnutettuaan punajuuren ja vuohenjuuston makunautintoa. Taustalla Collet-pulloon nojailevat espanjalaiset Viña Tondonia Reservat. Tuossa kuvassa ne ovat vielä avaamattomina, mutta hetken päästä nautinnollisesti kurkkuun kaadettuina. Ystävääni Eero Valjakkaa siteeratakseni: ”Viinissä maistui Espanjan punainen maa!” Puinen laatikko kuuluu carpaccion kanssa nautitulle viinille: Laroche Chablis 1er Cru Les Vaudevey 2015. Kaikki viinit olivat herkkiä ja hienoja. Kiitos Teemu asiantuntemuksesta.

Muistoja Bekaan laaksosta ja Niagaran putoukselta
Näin jälkeenpäin noiden kaikkien viinien ajattelu ja muistelu tuntu yllättävän mielenkiintoiselta.  Erityisesti ajattelen kahta noista viineistä. Teemun tarjoama libanonilaisrosén rypäleet ovat kotoisin Bekaan laaksosta. Se liittyy muistoihini Beirutin ja Damaskoksen välisellä tiellä.  

Teemun tarjoilema Musar-viini ja muistojen Ksara-viini Beirutin ja Damaskoksen väliseltä tieltä. Kuvassa on vihreällä Bekaan laakso, jossa rypäleet kasvavat.

Ensimmäisen kerran kuljin taksilla tuon tien 70-luvulla. Sittemmin kuljimme tietä työmatkoilla Pekka Rautimon kanssa Devecon Oy:n vientihommien merkeissä. Tien varrella oli suomalaisille tuttu viinitalo nimeltään Château Ksara. Minulla oli ilo tutustua Ksaran omistajaan. Hän on nimeltään Zafer E. Chaoui. Hän oli Suomen kunniakonsuli Libanonissa. Hänen viinitarhansa Beirutin ja Damaskoksen välisen tien varrella muistan hyvin. Viinitalo on 160 vuotta vanha. Viinikellarien sanotaan periytyneen roomalaisajalta. Olen myös silloin tällöin ostellut Alkosta heidän viiniään: Château Ksara Reserve du Couvent 2014. Hieno viini ja vielä hienommat muistot libanonilaisten kanssa tehdystä yhteistyöstä – ihanista ihmisistä. Olen tuosta toivorikkauden ajasta ja toivottomuuden ajasta tehnyt myös blogin: http://penttimurole.blogspot.fi/2013/10/ (Siinä se on tuon arkistorimpsun perässä nimellä ”Arabikevät ja syksy”).

Toinen muistoja herättävä viini oli kotoisin Niagaran putouksilta. Teimme Liisan kanssa junamatkan New Yorkista Torontoon. Matkalla juna ylittää Niagara joen. Juuri silloin voi junan ikkunasta nähdä vilauksen valtaisasta putouksesta kuohuineen. Kanadalaista viiniä maistellessa saattoi kuvitella kuulevansa putouksen kohinan.



Vieraat ovat nousseet, kuka saunan lämmitykseen, kuka keittiön siivoukseen, kuka tiskaukseen, kuka lasten viihdyttämiseen, kuka pieneen lepohetkeen. Kaikilla on ihana tunne eletystä ruokahetkestä. Kiitos menee mestarikokille, mutta myös hyville syöjille. Kiitos!
(Kuva: Laura Honkasalo)

perjantai 4. elokuuta 2017

Mihin rahamme kuluvat?

Kotiliesi-lehti tuli tutuksi niinä aikoina, kun lukemaan opeteltiin. Lehti sanoi olevansa Suomen kotitalousväen lehti. En ollut kotitalousväkeä, mutta lehti osui usein eteeni. Nyt taas jälleen käteeni osui kesäilona vanha Kotiliesi. Se tuoksuu lempeästi homeelta. Siinä on Turun Raunistulassa asuneen Aunen kellarin tuoksu. Tai sitten siinä on Sauvon Vintagesta periytyvä makeanhomeinen antikvariaatin lemahdus. Lehti on vuodelta 1926. Se on marraskuun toinen numero tuolta vuodelta. Lehden päätoimittajana oli Hedvig Gebhard. Lehden mottona on: ”Koti on yhteiskunnan sydän”. Tuota lehteä ryhdyin selailemaan siinä toivossa, että löytäisin jotain menneisyyden johtolankaa tulevaisuuteen. Ja eikö mitä! Lähes heti aukeaa sivu otsikolla: ”Mihin rahamme kuluvat?”

Kotiliesi numero 22 vuodelta 1926.

Lehti kertoo virallisen tilaston tutkimuksesta sarjassa ”Sosiaalisia erikoistutkimuksia”. Kyseisessä tutkimussarjassa oli ilmestynyt esitys elinkustannuksista tilinpitokaudella 1920-1921. Tutkimus perustui kodeissa pidettyihin tilikirjoihin, joihin perheen menot pitkin vuotta merkittiin. Lehti arvelee tutkimuksen tulosten herättävän mielenkiintoa käytännön ihmisten parissa.  Perheenemännät lasketaan juuri sellaisiksi ihmisiksi, sillä kulutusolot muokkautuvat paljolti juuri heidän vaikutuksestaan. Näin lehti arvelee.

Juuri tuollaisen tutkimuksen tuloksia halusin nähdä. Vuoden 1920 yhteiskunta oli täydellinen maatalousyhteiskunta. Yli 90 % asukkaista sai elantonsa maaseutuelinkeinoista. Tässä tutkimuksessa ei kuitenkaan tutkittu maalaisväestöä. Tutkimuksen kohteena oli työläisväestö ja virkamiesväestö. Joudut nyt ajautumaan kotitalouksien kulutustilastoihin meillä ja muualla, ennen ja nyt.

Vuosina 1920-1921 ruoka ja juoma muodostivat kotitalouksien menoista suurimman osan. Työläisperheessä ruokaan meni 60 % ja virkamiesperheessä 40 % tuloista. Silloisissa rahamäärissä tämä tarkoitti 4000 markkaa ja 4600 markkaa vuodessa. Ero on melko pieni, mutta tutkimus paljastaa virkamiesperheen ostaneen samalla rahalla huomattavasti enemmän kaloreita.

Vaatetukseen käytettiin molemmissa ryhmissä 15 % tuloista. Se tarkoittaa, että työläisperhe käytti 1000 markkaa ja virkaperhe 1800 markkaa vuodessa. Asuminen, energia ja kodin kalustaminen yhteensä olivat 11–14 % kaikista menoista. Asumismenot olivat tuolloin sodan jälkeisen vuokrasäännöstelyn vuoksi hyvin alhaiset. Liikennemenot eivät noina vuosina näkyneet tilastossa. Suurin yksittäinen ero on palvelusväki. Työväestöllä ei ollut palvelijoita, mutta virkaperheillä palvelijoiden palkkaukseen kului 11% perheen kuluista.

Kotitalouksien kulurakenne on muuttunut rajusti lähes sadan vuoden kuluessa. Kuvassa on työläisperheen ja virkamies/toimihenkilöperheen kulutus lähes sadan vuoden aikaerolla. Rahanarvosta en nyt tiedä sanoa. Virallisen rahanarvolaskurin mukaan 1920-vuoden 100 markkaa vastaisi 40 euroa. Minäpä piirsin tuon kaavion olettamalla 100 markkaa 100 euron suuruiseksi.

Ruokailun ja nautintoaineiden suhteen rahankäytössä ei ole paljon eroa. Ei myöskään vaatetuksessa. Suuri ero on asumisessa. Vuoden 1920 tilastossa sanovat kyllä säännöstelyn olleen sodan jälkeen voimassa ja siksi asuntomenot ovat vain kymmenkunta prosenttia perheen menoista. Kuvassa vihreällä merkitty liikenne ei ollut merkittävä menoerä vanhoina aikoina. Ei myöskään kulttuuri ja huvitukset. Ennen vanhaan perhe käytti 100-400 rahayksikköä matkoihin ja liikenteeseen, kun tänään siihen menee 7000-10000 rahayksikköä vuodessa.

Mitä Euroopassa kulutetaan?
Asumiseen menee kotitalouksien tuloista EU:ssa noin 25 %. Tanska on asumisen ykkönen, sillä heillä menee asumiseen, lämpöön ja valoon 30 % kotitalouksien tuloista. Suomi on kakkosena 28 % osuudella. Seuraavina ovat Ruotsi ja Ranska. Pienimmällä osuudella asumisen suhteen pärjäävät saarelaiset Maltalta ja Kyprokselta. Totta on, meidän toimistomme omakotitalo Kyproksella oli vuokraltaan varsin edullinen. Nykytilanteesta en tiedä, onhan meidän Kyproksen toimiston pidostamme jo aikaa 25 vuotta. Ooh! Ne muistot! Edullisten maiden joukkoon asumisen suhteen mahtuvat myös Viro ja Liettua.

Alkoholiin ja tupakkaan käyttävät eniten vanhat sosialistimaat, Viro kärjessä. Siinä taitaa olla osuutensa myös suomalaisten ostoksilla. No, totta puhuen Luxemburg on aivan kärjessä, heillä kotitalouden käyttävät 9,4 % näihin jaloihin tarkoituksiin. Suomi on tilastojen keskivaiheilla. Me käytämme lähes 5 % kotitalouksien menoista alkoholiin ja tupakkaan.

Ruoka on kiinnostava aihe. Mikä maa on ykköskulinaristi?  Luulisi sen olevan Ranska tai Italia. Tässä tilasto kuitenkin kertoo toisen totuuden. Mitä köyhempi maa sitä suurempi osa tuloista menee ruokaan. Romaniassa 28 % kotitalouksien tuloista menee ruokaan. Kaikki vanhat itäblokin maat ovat tilastossa kärjessä tai peränpitäjinä. kuinka vain haluamme asian ymmärtää. Ruokaan kuluu 15-20 % tuloista. Suomessa kulutamme 12 % tuloista ruokaan. Ruotsissa luku on 11 %, Ranskassa 12 % ja Italiassa 13 %. 

Ravintolapalveluita käytetään eniten Espanjassa. Siellä kotitaloudet ostavat ravintolapalveluja 14 %:lla tuloistaan. Suomessa ollaan tasolla 6 %. Kotiruoka ja ravintolapalvelut yhteensä nostavat ruoankäytön kärkeen Kreikan ja Espanjan.

EU-maiden kulutuksessa on tietysti suuria eroja. Minä kun en tässä paljoakaan tarkastele absoluuttisia kulutusmääriä, vaan katselen kulutuksen jakaumaa, havaitsen ruoan ja juoman kilpailevan tasapuolisesti asumisen ja energian kanssa. Tilastointi on yksilöllistä. Tässä EU-tilastoinnin jakaumassa ei ole eritelty virkistys ja vapaa-aikapalveluja. Kaiken kaikkiaan kuvassa esiintyy noin 80% kotitalouksien kulutuksesta. EU 28 maiden kotitaloudet käyttävät 30% tuloistaan asumiseen ja kotiin, 22% tuloistaan syömiseen ja juomiseen sekä 13% liikenteeseen. Kiinassa vastaavat luvut ovat 21%, 45% ja 5%.

Tuostapa innostuin tekemään vielä vertailun Kiinan, Intian, Venäjän ja EU:n kotitalouksien kulutuksen jakaumasta eri tarkoituksiin. Tässäkin näkyy elintason vaikutus. Venäjällä, Kiinassa ja Intiassa ravinnon osuus kokonaiskulutuksesta on lähes kaksinkertainen Eurooppaan verrattuna. Asumisen osuus on taas vain puolet. Niin, on taas huomattava, etteivät nämä ole absoluuttisia lukuja vaan suhdelukuja. Eurooppalaisten kulutus on kaksin-kolmin-nelinkertainen tuossa oleviin vertailumaihin verrattuna.

Liikenne – se on myös ajankohtainen aihe
EU:n tilastoissa liikenne on jaoteltu kolmeen komponenttiin: ajoneuvojen hankinta, ajoneuvojen operointi ja ostetut liikennepalvelut. Näiden kuluerien suhde jakautuu siten että hankintaa kuluu 3,4 % kotitalouksien tuloista, ajamiseen 6,9 % ja ostettuihin palveluihin 2,8 %. Nyt kommunikaatioyhteiskunnassa muuhun kommunikaatioon menee 2,5 % ruokakuntien käyttömenoista. Se tuntuu pieneltä ja jopa kohtuulliselta.

Suomi ei ole liikenteen kulutuksen paha poika, sillä meillä liikenteen kokonaiskulutus on 12 % kotitalouksien tuloista, kun se Saksassa ja Norjassa on lähempänä 15 prosenttia ja EU 28 luku on 13,1 %. Ostetut liikennepalvelut eli joukkoliikenteen käyttö, taksi ja vuokratut autot ovat kotitalousmenoissa 20-25% yksityisauton käytöstä. Ystävällämme Sampo Hietasella on siis edessään suuri työmaa, kun hän kääntää nuo luvut vastakkaisiksi. Bulgariassa, Kreikassa ja Slovakiassa tämä suhde on 60%. Sitä kohti! (Tämä oli vain ilkeämielinen heitto, sinun ei kuulu ottaa sitä vakavasti.)

Kiina ja Kenia kiinnostavat
Meidän pysähtynyt maailmamme ei enää muutu. Muutos tapahtuu jossain muualla. Otin esimerkeiksi Kenian ja Kiinan. Maailmanpankin tutkimuksessa oli selvitetty tulotason vaikutusta kulutuskäytäntöön. Kehittyvissä maissa köyhin väestö kuluttaa ravintoon ja juomiin 50-70% tuloistaan. Varakkaimmalla väellä syömiseen ja juomiseen riittää hieman päälle 20% tuloista. Meillä Suomessa varakkaalla väellä ruoan ja juoman osuus taitaa olla nyt 13%. Asuminen ja kodin vaatima energia haukkaavat kenialaisten ja kiinalaisten kotitalouksien tuloista 10-15% tuloluokasta riippumatta. Meillä ollaan tasolla 26%. Liikenteen osuus on kenialaisilla varakkailla yli 20%. Kiinalaisilla se on vielä kurissa. Meillä matkat ja liikenne muodostavat 20% kotitalouksien kuluista. Kiinassa satsataan tietotekniikkaan. ICT-menojen osuus kotitalouksien menoista nousee alimmassakin tuloluokassa 6,5%:in. Varakkaimmat kiinalaiset kuluttavat  kommunikaatioon 14%. Keniassa ollaan aivan eri tasolla. Satsaus ITC-kuluihin liikkuu rajoissa 1-6%. Suomen tilastokeskuksen tilastoissa kotitalouksien kulutusmenoista tietoliikenteen osuus on 3%.

Ihmisten varallisuus vaikuttaa heidän kulutuskäyttäytymiseensä. Tämä lienee itsestään selvää. Kun on paljon varallisuutta, nousee esiin uusia tarpeita. Kiinassa matalin tulotasoryhmä käyttää ravintoon puolet tuloistaan. Keniassa luku on lähes 70%. Kiinassa tulotason kasvaessa erityisen selvästi kasvanut osuus on kommunikaatiolla (ICT). Keniassa vahvin kasvu on liikenteessä.


Maailma on jännittävä paikka. Erityisen jännittävää on maailman tilastojen selailu. Oppiiko niistä jotain? Se on seuraavan tason kysymys. Vastaus jää roikkumaan ilmaan. Varmaa on kuitenkin se, että syöminen ja juominen ovat kotitalouksien ja sitä kautta maailmantalouden ydinkysymys.