perjantai 20. lokakuuta 2017

1990-luvun tulevaisuus on käsillä

1990-luvulla elimme aikaa, joka oli määritelty 1960 suurissa visioissa. 1960-luvun ideat etsivät tapaa tehdä kaupunki rajatuksi saareksi, pallon sisäpinnaksi, temppeliksi. Plug-in kaupunki, kävelevä kaupunki, automaattinen kaupunki tai Fullerin kuvun kattama kaupunki olivat yrityksiä löytää kokoava voima, megaelementti, kaupunkilaisia yhdistävä sää, liike, kone tai järjestelmä. Ovatko nuo asiat meidän todellisuuttamme nyt?

Archigram-ryhmä haaveili kävelevästä kaupungista, Tuossa se kävelee Manhattanin edustalla. Buckminster Fuller olisi kattanut Manhattanin säältä suojaavalla kuvulla.

Yksi suuri tuon ajan tavoite oli hallita ryömivän kaupungin vastustamatonta laajenemista. Kummallista. Miten se ongelma jo silloin tajuttiin? Ennen kuin se oli meillä Euroopassa vielä syntynytkään.  Niin, miltä ne suuret ideat näyttivätkään ja mikä on arvio nyt? Tai ei, oikeastaan on kysymys miltä ne näyttivät vuonna 1990. Siihen vastaa Pentti Murole Arkkitehti-lehden teesikeskustelussa juuri tuona armon vuonna: 

  • Kehitysmaiden teollistuminen puolessa sukupolvessa: LIMBO
  • Sosialismin suunnitelmallisuus ilman taloudellista riistoa, uusi kulttuuri, uusi ihminen: KUPLA.
  • Kaupunkirakenteen anti-sprawl -järjestelmät, megalähiöt: NOLLAJUTTU
  •  Uusmanhattanit, Kahnilaiset työn ja liikenteen satamat: MITTAKAAVAVIRHE
  •  Kompakti kaupunki kontaktikaupunkina, kaupunginosatalot, talokyläkulttuuri: EI NÄKÖPIIRISSÄ
  • Vapaan miehen tarpeet vapaassa yhteiskunnassa, auto: UMPIKUJA.
Sodan, rauhan ja informaatioteknologian vuosikymmen
1990-luvun tapahtumakirjo oli uuvuttava, vaarallinen, tulenarka ja kumouksellinen. Toisaalta se oli eurooppalaistava, globalisoiva, yhdistävä ja demokraattinen. Saksat yhdistyivät vuonna 1990. Euroopan unioni syntyi Maastrichtin sopimuksella vuonna 1992. Unioni laajeni Itävallan, Suomen ja Ruotsin liityttyä siihen 1995. Neuvostoliitto romahti vuonna 1991. Baltian maat itsenäistyivät samana vuonna.  Persianlahden sota käytiin vuosina 1990–1991. Kuwait vapautettiin. Ensimmäinen Tšetšenian sota alkoi vuonna 1994. Taleban hallitsi Afganistania vuodesta 1996 alkaen. Ruandan kansanmurhassa tapettiin vuonna 1994 yli 800 000 ihmistä. Afrikassa oli lukuisia sisällissotia. Balkanilla raivosivat Jugoslavian hajoamissodat 1991-1999. Meitä järkytti virolaisen autolautta M/S Estonian uppoaminen Itämerellä vuonna 1994. Tallinnan tuomiokirkossa on vieläkin seinään kiinnitettynä vieraskirjan paperilappu, jossa on ruotsalaisten koululaisten nimiä. He menehtyivät. Kynttilät lepattavat vaisua liekkiä. 

CERN:issä eli Euroopan hiukkasfysiikan tutkimuskeskuksessa kehitettiin World Wide Web. Se ei kuitenkaan tullut yleiseen käyttöön vuosikymmenen aikana. Suomessa Linus Torvalds aloitti Linuxin kehitystyön.

Tietokoneet olivat toimistoissa jo yleisessä käytössä. Ikuisesti tietokoneesta erillään pysymiseen vannoutuneista tuli väkisinkin tietokoneen käyttäjiä. Fax korvasi telexin vuosikymmenen alussa. Matkapuhelimien käyttö tuli vähitellen mahdolliseksi myös suunnitteluviennin kohdemaissa. Myös ensimmäiset digikamerat tulivat myyntiin. Minun Polaroidissani oli muistina kovalevy eli korppu. Siihen mahtui 1 mega. Maailma muuttui helpommaksi.

Helsinki halusi kansainvälistyä
Helsingissä tapahtui kummia. Ilaskiven tultua eläkeikään, johdossa piti tapahtuman siirtymiä. Soininvaara Korpisen paikalle ja Korpinen kalifiksi kalifin paikalle. Toisin kävi. Soininvaarasta ei tullut kaupunkisuunnittelusta vastaavaa apulaiskaupunginjohtajaa, emmekä näe edessämme sitä vaihtoehtoista kaupunkia, jonka hän olisi synnyttänyt. Asiat vyöryivät. Suomeen saapui maahanmuuttajia. Helsinki ajatteli kansainvälistymistä ja omaa asemaansa prosessissa. EU:n jäsenyys häämötti.

Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisen johtaman tulevaisuusjaoston tulevaisuuskuva rakentui teknologian ja kansainvälistymisen varaan. Visioissa nähtiin, että kaupunkiseudut liikkuivat ja toimivat, kansallisvaltioista riippumatta, ne kilpailivat keskenään, etsivät uutta roolia, kehittivät uusia yhteyksiä ja verkostoja. Mitä? Noinko kirjoitettiin jo miltei 30 vuotta sitten?  Jotenkin vaikuttaa siltä, että tämä asia on vasta aivan vastikään keksitty. Hienoa, se olikin vanha juttu. Helpompi omaksua.

Laura Kolbe miettii nettisivullaan vuodelta 2004 tätä 90-luvun menoa. Nettisivuston nimi oli muuten: ”Tehdään miljoonan asukkaan Helsinki”. Onko siis niin että Laura Kolbe itse asiassa keksikin jo 25 vuotta sitten ”Lisää kaupunkia Helsinkiin –aatteen”? Niin, näin hän kirjoittaa: ”Elinkeinojen kehittäminen ja kansainvälisyys, high tech ja korkean jalostusasteen sektorit nousivat lopullisesti strategioiden selkärangaksi. Eero Holstila ja Kaarin Taipale viitoittivat tulevaisuuden suunnaksi kansainvälisyyden. Kolbe kirjoitti: "Se nähtiin nyt selkeämmin kuin koskaan ennen kaiken kattavana periaatteena, jonka varassa Helsingin tulevaisuus oli. Kaupungin omasta ulkopolitiikasta tuli tehdä keskeisin urbaani selviytymisstrategia."

Kansainvälistymispolitiikkaa tehostaakseen kaupunki perusti yhtiön nimeltä Metropolitan Development Corporation. Tämän yhtiön siipien suojassa virkamiehet tekivät paljon matkoja lähialueille ja kaukoalueille. Pietari ja Tallinna nousivat osaksi toimintastrategiaa. Yhteistyötä yritettiin osin menestyksellä. Pääosin kuitenkin vailla suurempaa menestystä. Meitä ei sittenkään hyväksytty viisaiksi isoveljiksi! Tai ei! Kyllä Pietarin vedenpuhdistus oli Helsingin aktiviteetin hedelmiä. Toimijana taisi olla Helsingin Vesi. Pekka Korpinen vain kertoo, että näitä hedelmiä korjaamaan tuli vihkiäistilaisuuteen Suomesta niin korkeata väkeä, että Helsingin kaupungin edustajat joutuivat varsin takariviin.

Mekin olimme mukana Pietarin Pargolovin esikaupunkialueen suunnittelussa. Asuntohallitus ja Teuvo Ijäs rahoittivat toimintaa. Helsinki oli mukana Matti Väisäsen kautta. Juristeria-asiantuntijana toimi Pekka Virkamäki. Simo Järvinen hoiti kaavoitusta ja me hoidimme liikennettä, pääosin Teuvo Juntusen toimesta. Mukana oli myös Lemminkäinen. Pietarilaisille opetettiin infran rakentamisen ja tonttien huutokaupan periaatteet. Silloinen Pietarin maakomitean puheenjohtaja ja nykyinen Luoteis-Venäjän rekisterihallinnon pääjohtaja ja Pietarin keskushallinnon kalakerhon varapuheenjohtaja ja kalakerhon kansainvälisen jaoston puheenjohtaja Dmitri Vladimirovich Gordo yhä muistelee Pargolovon työtä esimerkillisenä kansainvälisen yhteistyön näytteenä. Näin todistaa ystäväni Pekka Virkamäki.

Katutytöt ja katupojat Mikkelissä 1990
Nyt kun yleiset asiat ja Helsingin kansainvälistymisasiat on saatu järjestykseen, voidaan kurkistaa muihin trendeihin tai ehkä pikemminkin huitaisuihin kohti tulevaisuutta. Suomen kuntatekniikan yhdistys piti jokavuotista kesäkongressiaan Mikkelissä. Oli vuosi 1990. Yhdeksi puhujaksi oli valittu Pentti Murole.

Nuoreltahan tuo mies näyttää. Ikää oli 55 vuotta.  SKTY eli Kuntatekniikan yhdistys on aina mielestäni ollut kerhojen kerho. Onhan kaikilla ihanilla naisilla ja reippailla miehillä yksi yhteinen rakkaus: KATU.

Kansa raahautuu, kunnes puhutaan
Kansa raahautui raskaan juhlayön jälkeen Mikkelin Mikaeliin. Yleensä kuulijoita ei ole paljoa aamun ensimmäisellä luennolla. Luennoitsija tuskailee ja arvailee kansan ilmeistä väsymystä ja kiinnostuksen puutetta. Omaakin päätä kivistää. Yöllä tuli moneen kertaan tolkutettua vierustoverina olevalle ihanalle naiselle esitelmän pääpointteja. Varsinaista vuorovaikutusta ei syntynyt. Puhuimme itseksemme. Slaideja oli kaksi täyttä rullaa. Puhuttavaa oli riittävästi. Riittääkö aika? Puhunko tyhjälle salille? Esitelmöitsijän tyypillinen ja tarpeellinen stressi yhtyy kiihkoon. Jotain on saatava sanottua, täytyy liikuttaa, täytyy vakavoittaa, täytyy keksiä. Maallikkosaarnaajan elkeitä siis. Yllätys! Sali on melkein täynnä. Maallikkosaarnaajan sydän pamppailee ilosta. Ne haluavat kuunnella - kuitenkin! Mistä puhutaan?

Puhutaan pinnoista ja kaupungin kasvoista
Puhutaan ihmisen mikrokosmoksesta ja suunnitteluprosessin tietokatkoksesta
Puhutaan kaupunkiympäristöstä, joka antaa elinvoimaa, tunnetta, draamaa, viileyttä, rauhaa
Puhutaan tyhjän tilan suunnittelusta ja hierarkioista kaupunkitilassa
Puhutaan sisätilakeskustoista ja maanalaisten tilojen suhteesta pintamaailmaan
Puhutaan kadusta kulttuurin ilmentäjänä ja suunnittelutradition puutteesta
Puhutaan siitä, että kaupunkikuva on rakennusten ja kadun yhteisteos
Puhutaan siitä, onko kaupunki esine vai organismi?
Puhutaan yhteistyön vaikeudesta ammattiryhmien välillä
Puhutaan insinööreistä - autot eivät ymmärrä estetiikkaa!
Kansainvälistyminen hämmentää, monikulttuureista ei puhuta
Puhutaan siitä, milloin kaupunkisi on valmis?

Lopuksi kysyttiin: Olemmeko riittävän herkkiä ja tunteellisia? Löydämmekö kahvan ja ikkunan?
Ja vastattiin: Millä tavalla me muutamme ja mitä me muutamme? Muutos on tosi, mutta millä tavalla muutosta käsittelemme? Meidän velvollisuutemme virkamiehinä ja suunnittelijoina - yhteiskunnan palvelijoina - on olla tässä hyvin herkkiä ja tunteellisia. Tulee miettiä, mikä on se kahva, johon tartutaan ja mikä on se ikkuna, jonka läpi nähdään tulevaisuutta. Sukupolvet kulkevat, geenit virtaavat ja ihmiset kuolevat. Historian kannalta on tärkeää se, mitä tänään teemme. Jokainen katukivi tulee rakkaudella asettaa! Sitä kun tarpeeksi mietimme, on ainakin osa palkkaa ansaittu.

Helsinki alennusmyynnissä HS 19.10.1990
Ystäväni Maija Kairamo kirjoittaa Helsingin Sanomissa. Joudun hyökkäyksen kohteeksi: ”Helsingin keskustan suunnittelu näyttää olevan ylivoimainen hallittava. Nyt suuri raha haluaa iskeä kertaheitolla matalaksi pitkään jatkuneen kehittelyn, jossa Töölönlahden aluetta on pidetty urbaanin kulttuurin alueena ja annettu liikemaailman pelata Kampissa. Kuluneen viikon varoituslaukaus oli ehdotus poikittaisväylän rakentamisesta kiireesti Kaisaniemenpuiston pohjoisrantaan avoimena moottoriväylänä… Pari päivää myöhemmin toi kaupunginjohtaja Tuomioja esiin hankkeen World Trade Centerin rakentamiseksi Töölönlahden alueelle. Moottoriväylä sai selityksensä, hankkeet liittyvät epäilemättä yhteen. Helsinkiä myydään nyt ehdoitta yhdentyvän Euroopan markkinoille.

Ihmiskunta joutuu pian pakosta arvioimaan vinoutuneen kasvukulttuurin arvot uudelleen. Kotimme Maa ei kestä enää ryöstämistä ja likaamista. Energian kulutus on saatava laskemaan, raaka-aineiden ja tuotteiden kierrätys on asetettava ensisijaiseksi teknologian kehittämisen tavoitteeksi, jätteiden päästäminen luontoon on lopetettava. Pikemminkin kuin luulemmekaan myös kaupunkisuunnittelun, rakentamisen ja kaupan on uudistettava tavoitteensa maapallon elollisen luonnon lakien mukaiseksi. Helsingistä voisi tulla maailman ensimmäinen metropoli, jossa marmori kestää. Valkoinen Finlandiatalo olisi silloin puhtaassa kauneudessaan onnellisemman tulevaisuuden maamerkki."

Mistä oli kysymys? No, kysymys oli siitä, että Töölönlahden osayleiskaavan valmistelun yhteydessä olin ehdottanut Kaisaniemenrannan käyttöä sisääntulokatuna keskustaan. Sellaisenaan, levittämättä. Näin olisi voitu välttää tunnelit. Siitä Maija äityi. Ja äityivät muutkin. Roikuin löysässä hirressä.

Mistä myllyyn tavaraa?
1990-luvulla oli ilmeisesti sittenkin puutetta ajatuksista. Minäkin kysyin YTV:n vuoden 1991 Helsinki-visiossa uuden tavaran perään. Nyt kun uudessa yleiskaavassa trendi on muuttunut ja yleiskaava sisältää paljon tavaraa ja suurta tavaraa ja nyt en varauksetta hyväksykään tätä ennen toivomaani. Mitä siis kysyin 27 vuotta sitten: ”Kirjahyllyt pursuavat arkistoituja raportteja. Raporttien sivut näyttävät sileiltä. Niissä ei ole alleviivauksia tai käännettyjä kulmia. Raportit siirtyvät suoraan painokoneista hyllyille. Hyllyt täyttyvät ja arkistot paisuvat. Konsultit suoltavat uusia raportteja. Tilaajat miettivät uusia tarpeita. Raportin ilmestyessä painosta uudet ajatukset valtaavat mielen. Ei ole enää aikaa analysoida analysoitua. Ajatusten mylly sykähtelee. Poliitikot päättävät. Heillä ei ole aikaa pyörittää ajatusten myllyä. Heidän tietonsa on luottamusta byrokratian valmisteluun. Systeemi perustuu ennen tehtyyn - päätösten ketjuun.  Uusien ajatusten matka ajatusten myllyyn on lähes mahdoton. Muuttuvassa yhteiskunnassa myllyyn pitäisi syöttää uutta tavaraa - reagoida muutosilmiöön. Myllystä tulee ulos vain mitä sinne syötetään. Mylly jauhaa. Uutta tavaraa ei löydy.”

Meitä ilmeisesti Järvisen Simon kanssa tuskastutti, kun emme saaneet myllyyn tungettua toivomaamme tulevaisuudenkuvaa.  Millainen se oli. No, kuvasta näkyy Visio!

Rataa oikoiseksi
Sain puhelinsoiton. Soittaja on Pertti Punkamaa Mikkelistä. Hän haluaa tutkittavaksi ratayhteyttä Keravalta Lahden kautta Heinolaan ja edelleen Mikkeliin, Kuopioon ja Kajaaniin. Uutta rataa olisi rakennettava 200 kilometriä. Hanke tuntuu tarjoavan erinomaisen mahdollisuuden jälleen lyödä päänsä byrokratian ”kovaan ytimeen”. Yli yön miettiminen kirkastaa pään. Hanke on loistava. Se on kannattava. Lähdemme mukaan! 90-luvun alun tulevaisuus toteutui Kerava-Lahti oikoradan valmistuttua vuonna 2006. Oli kulunut vain 16 vuotta Pertti Punkamaan puhelinsoitosta. Syntyi merkittävä rautatietrendi. Se jatkuu huimalla ohjelmalla. Pari vuotta sitten valmistui Kehärata, pian Länsimetro ja sen jatko-osa. Puhuvat ”tunnin junasta” Turkuun ja hyväuskoiset vielä sukelluksesta Tallinnaan. Mitä sitten Lapin radat. Ratatrendi on vahvaakin vahvempi. Kuka olisi uskonut että teräspyörä teräskiskolla?

Tässä olen kaikkien silmäätekevien keskellä. Timo Ahonen Lahdesta, Jarkko Paronen Heinolasta, Olli Hyönä Kuopiosta ja taustalla Jouko Rautela Valtionrautateiltä ja Eero Kaitainen Mikkelistä. Olimme juuri vierailleet Pietarinkirkossa Roomassa. Näimme itse paavin. Kysymys kuului: siunasiko hän meidän hankkeemme vai siunailiko hän sitä? Kyllä se Paavi meidän hankkeemme siunasi, sen kunniaksi huurteinen!

Vienti valtaa pään ja sydämen
Devecon Oy saa Libyasta suurtilauksen. Muutan Libyaan. Aika Libyassa ei ollut rauhallista. Se oli jatkuvaa syöksymistä pitkin erämaateitä Tripolin, Sirten ja Jufran välillä. Se ei sisältänyt laajaa kansatieteellistä perehtymistä. Se sisälsi kuitenkin ällistyttävän määrän ihmissuhdekemiaa hiekan miesten ja metsien miesten välillä. Sanon miesten, sillä se ei sisältänyt naissuhdekemiaa. Tai ehkä hieman. Olihan Bagdadin kaupungininsinööri nainen. Nainen oli myös jonkin aikaa Tripolin Chief Engineer. Kuwaitissa tiedenaiset uskoivat asemansa paranevan orastavan demokratian myötä niin bisneksessä kuin julkishallinnossakin.  Nainen oli myöskin Aisha, ihastuttava yliopiston professori Libyassa. Hän joka avusti meitä Tripolin kotihaastattelututkimuksen suorittamisessa.  Muistelen kulkeneeni pitkin Benghazin yliopiston käytäviä. Oppaanani on eläkeikää lähestyvä dekaani. Käytävät ja aulat ovat täynnä naisia. Sallittakoon minun vielä huomauttaa, että hyvin kauniita naisia. Kun ihastelen naisten määrää, dekaani sanoo: liian paljon, liian paljon.

Syntyikö tässä kaikessa vientitouhussa tulevaisuutta viitoittavia trendejä. Kyllä. Syntyi valtavasti ymmärrystä siitä, miten asioita olisi hyvä ymmärtää. Erityisesti energian tuhlaus koko kehittyvässä maailmassa on uskomatonta. Kuuman maan ihmisen ensimmäinen suuri hankintahaave on ilmastointikone. Saada nukkua viileässä. Veden tuhlaus, vuotavat hanat ja putket. Vuotavat katot, puuttuva eristys, yksinkertaiset ikkunat, Kaikki nämä, jotka eivät ole pelkästään rahan puutetta vaan ymmärryksen puutetta.

1990-luvun asioissa kehittyvien maiden väestönkasvu - rikkaiden ja köyhien - oli usein kiistan aihe. Se ei ole vieläkään poistunut. Teimme esitystämme Riadin strategisesta kehittämisestä. Saimme hiekkaa tupaan, kun esitimme lapsiluvun tulvaisuudessa vähenevän. Olipa yleiskaavaidean tekeminenkin vaikeaa, kun väki kasvoi kolminkertaiseksi yhden sukupolven aikana. Käänne on kuitenkin tapahtunut. Ennusteet tutisevat naisten voimin. He haluavat olla muutakin kuin vain lapsitehtaita.

Haaveillaan Saharasta

Pysähdyn tähän. En nyt jatka 1990-luvun saavutusten esittelyä. Ryhdyn tekemään työtä käskettyä. Se on Saharan metsittäminen. Ystäväni Eero Paloheimo sai minut siitä innostumaan. Se liittyy tuohon Saudi Arabian ennustekuvaan. Se liittyy maailman kasvihuoneilmiön hallintaan. Se olisi maailman suurin infrahanke – ylivoimaisesti. Se olisi tuhat kertaa suurempi kuin läheltä seuratut Muammar Gaddafin jättiputket erämaassa. Se olisi sata kertaa suurempi kuin jokien käännöt Kiinassa.  Näin eläkeiässä ei kukaan kiellä haaveilemasta.

maanantai 16. lokakuuta 2017

1980-luvun trendit tähtäsivät nykyhetkeen

Kun ryhdyin kirjoittamaan oman työelämäni aikana toteutuneista trendeistä ajattelin mekanistisesti insinöörin tavoin. En varsinaisesti ajatellut luovuutta trendien puristuksessa – enkä siitä johtuvaa pyristelyä. Yhdyskuntasuunnittelun trendit osoittavat aina 30 vuoden päähän. Se on suunnilleen yksi sukupolvi. On lyhyempiäkin trendejä.  Esimerkiksi muoti. Kun yhdyskuntasuunnittelun trendinkatsojan aloitusvuosikymmen oli 1950-luku, ensimmäinen tulevaisuus osui 1980-luvulle. Ajattelin sitten suorittavani loogisen askelluksen kymmenvuosittain nykyhetkeen. Mutta ei! Olen sotkeutunut tarinoihin – sellaisiin juttuihin jotka ovat vaikuttaneet elämääni ja etenkin ammattielämääni. Ne eivät nyt ole sellaisia ns. trendejä, joita trendianalyytikot tutkivat. Ne ovat pikemminkin sekavan puuroista taaperrusta sattuman tuomissa olosuhteissa. Suuret käännepisteet ja pyörteet tai sitten pysähdys ovat lusikoineet asioiden todennäköisen kulun uuteen uskoon.

On joutunut enemmänkin väistelemään kompastumista kuin että olisi voinut suoraan askeltaa. Ajattelinkin jatkaa nyt tätä trendisarjaa loppuun saakka juuri näin – kompastellen.  Sitten kun olen päässyt 2010-lukuun, sitten ryhdistäydyn ja ryhdyn systemaattiseksi. Sitten teen Exceliin hienon kaavion, jota täydennän Power Pointin visionäärisillä kuvilla. Kuvat tulevat kertomaan trendien synnyn, elämän ja kuoleman vuosikymmen vuosikymmeneltä. No, leikisti – et kai uskonut tuohon?

Siis kompastellen olkatoppauksiin
Aloitetaan naisten muodista. Se on ehkä trendeistä näkyvin. Ja myös ehdottomin. Se vaihtuu säännöllisesti neljä kertaa vuodessa. Jo vuotta tai paria aikaisemmin, ennen kuin ihmiset tämän trendin keksivät tai siihen mieltyvät, vaateteollisuus on jo sen tarkkaan suunnitellut ja valmistusprosessit ovat tiedossa, kankaat on jo ostettu ja aliurakoitsijasopimukset halpamaihin on jo tehty. Silloin juuri spontaanisti kansa keksii mitä se haluaa ja syntyy sesongin trendi. Kaikki ostavat samaa ja kaikki haluavat näyttää samanlaiselta.

80-luvun vaatteissa saattoi olla kolmetkin olkatoppaukset päällekkäin; aluspaidassa, puserossa ja jakussa ja sitten tietysti takissa oikein ekstramuhkeat. Tapahtui myös jotain ennenkuulumatonta. Naiset esiintyivät verkkareissa. Pikkuhiljaa kasarimuoti alkoi kaventua ja linjat yksinkertaistua. Näin kertoo ystäväni, muotitaiteilija Maikkki Ilveskorpi-Reiman. Noita hänen kuviaan eri vuosikymmeniltä olen aiemminkin viljellyt blogissani.

Äiti, tytär ja kuninkaalliset häät
Näyttää siltä, että tulevaisuusennusteet menivät metsään niin insinöörillä kuin tiedemiehilläkin. Laura Honkasalo kertoo 1980-luvun alkupuoliskon ajankuvasta teoksessaan Sinun lapsesi eivät ole sinun (Gummerus 2002). Hän kertoo, miten edistyksellinen äiti kasvatti lapsiaan tulevaisuuteen. Äiti ei hyväksynyt leikkiaseita eikä muovileluja, erityisesti hän vihasi kuninkaallisia ja heidän hömppähäitään.

”Ne ovat oikeat prinssin ja prinsessan häät”, Minna valisti minua. ”Niistä tulee tosi upeat, sinun on pakko katsoa, kaikki katsoo ne, joka puolella maailmaa. Miljardit ihmiset.”
Äiti sanoi ei. Hän istui lukemassa Tiedonantajaa ja juomassa kahvia.
”Mitä varten?” huusin niin että Edison havahtui uniltaan nojatuolista ja vilkaisi ympärilleen suippokorvat väristen.
”Kaikki muut katsoo!”
Äiti käänsi sivua ja taitteli lehden niin että pystyi paremmin lukemaan. ”Monarkia on säälittävä sääty-yhteiskunnan jäänne ja institutionalisoidun yhteiskunnan epätasa-arvon merkki, ja tölläämällä sitä spektaakkelia televisiosta annat tukesi riistojärjestelmälle.”
”Sä olet ihan skitso!” huusin. ”Mikään ei voi ikinä olla vain hauskaa, sinä pilaat kaiken, kaiken. Kaikessa on jotain väärää! Täällä ei saa tehdä mitään.”
Äiti ei katsonut minuun. Hän vei sanomalehden lähemmäksi silmiään ja sanoi: ”Televisio pysyy kiinni.”
Juri norkoili olohuoneen ovella seuraamassa, miten kiista päättyisi.
”Menen Kitille katsomaan!” huusin.
”Mene vaikka Timbuktuun, kunhan et katso niitä häitä minun kattoni alla”, äiti sanoi.
Ryntäsin eteiseen vetämään saappaita jalkaan. Enää puoli tuntia, en ikinä ehtisi Kitille Eiraan ajoissa.
”Sinä et osaa pitää ollenkaan hauskaa!” huusin. ”Ja et halua, että kukaan muukaan pitää!”
”Jaaha”, äiti sanoi ja jatkoi lukemista.

1980-luvun tulevaisuus on nyt
Nyt kun olemme päässeet käsittelemästä kasarimuotia ja kasarihäitä voimme siirtyä tavanomaiseen aiheeseen eli kaupunkisuunnitteluun. Oliko 80-luvulla jokin erityinen suunnitteluajatus tai tulevaisuuden visio? Kurkistetaan! Niin, mistäkö?  No kyllä kaikki minun blogini lukijat tietävät mistä minä menneisyyttä kurkistan. Sehän tapahtuu klikkaamalla tämän läppärin failia ”KIRJA” ja sitten klikkaamalla ”kuvapankki” ja sieltä esimerkiksi ”1980-luku”. Siellä ne asiat ovat. Joku ihmettelee minulla olevan hyvän muistin, kun muistan noita vanhoja.  Ei se ole hyvää muistia, se on vain klikkailua. Siksi toistan itseäni. Toivon vaan ettei kukaan ole opetellut ulkoa minun kirjaani (siinä on 483 sivua ja 1500 kuvaa) ja sitten tuskastu joutuessaan lukemaan uudelleen samaa tekstiä. Moni kyllä osaa ulkoa erilaisia raamattuja, mutta minun kohdallani siitä ei ole pelkoa. Siteeraan siis jatkuvasti itseäni. Joskus yllätyn itsekin klikkaamalla vastaan tulevasta tekstistä. Useimmiten vielä positiivisesti. Sillä tavalla sitä pysyy näin vanhemmiten hengissä!

Nyt sattuukin nappiin, sillä juuri tällä hetkellä elämme vuoden 1980 tulevaisuutta. Tuntuu hieman oudolta ajatella itsensä tai kenet tahansa 80-luvulla piirtämässä meidän päivämme yhteiskuntaa tai laskemassa meille soveltuvia käyttäytymismalleja. Vielä oudommalta tuntuu, kun lukee omia tekstejään tuolta ajalta. Mitä tarkoittaa vuonna 1985 esittämäni ”kriittinen analyysi” silloisista suunnittelun puutteista: poliitikkojen ja ammattimiesten vuorovaikutuksen puute, päätöksenteon looginen puute, suunnittelutyön ohjelmoinnin puute, kehittymätön ja usein näennäinen metodiikka, olettamusten, asenteiden ja arvostusten sekaannus, kokonaistaloudellisen ajattelun puute, ympäristömme virheiden ja epäoikeudenmukaisuuden tietoinen hyväksyminen, poliittisen päätäntäkoneiston heikkous, valkokaulusväen heikko työn tuottavuus, suunnittelijoiden kyvyttömyys arvojen mittauksessa, sidonnaisuus normeihin ja konservatiivinen teknologia sekä kauneus- ja viihtyvyysarvojen vähättely.

Lista on pitkä ja kattava. Oliko tuo kaikki totta? Sen täytyi olla ainakin osittain totta, sillä tilanteen julkinen esittäminen olisi muutoin saattanut olla varsin riskialtista. Riskit eivät kuitenkaan purkautuneet. Tuollaiset ihmiset ja tuollainen toimintaympäristö olivat siis meidän nykyhetkeämme rakentamassa. Mikä on nykyhetkemme? Rehellisesti sanoen, jossain asioissa on hieman tuosta ajasta edetty. Pääasiassa olemme kuitenkin pysähtyneisyyden tilassa. Menetelmät eivät ole kehittyneet, eivätkä menetelmien kehittäjät ole löytäneet toisiaan.

Asiantuntijat politiikan avuksi!
Ongelmien ratkaisemiseksi tuolloin 30 vuotta sitten ehdottelin systemaattista ajattelutapaa ja menetelmiä - silloin elimme systeemiuskon aikaa: meidän olisi kehitettävä menetelmä tavoitteelliselle suunnittelupolitiikalle, maankäyttö- ja liikennepolitiikkaa kehitettäessä olisi käytettävä matemaattisia malleja sekä iteratiivista simulointitekniikkaa, tietorekistereitä olisi käytettävä järkevällä tavalla, sosioekonomiset mallit olisi valjastettava muuhunkin kuin liikennehankkeiden vertailuun, asiantuntijoiden käyttömenetelmät olisivat ainoa tapa mitattomien ilmiöiden arviointiin ja aameneksi kaiken loppuun suosittelin sumeiden mallien käyttöä pitkän aikavälin ennusteissa.  Tämä on tätä päivää. Nyt puhutaan asiantuntijavallasta. Joku sanoo sen sotkevan demokratian. Silloin joskus sellaista valtaa kaivattiin demokraattisen prosessin avuksi. Tai ainakin minä kaipasin – noista teksteistä päätellen.
Otetaan nyt muutamia 80-luvun trendinvääntöasioita.

Ensin strategit ohjelmoivat. Se on palapeli. Sitten insinöörit etsivät ratkaisua. Se on labyrintti. Lopuksi syntyy musta laatikko, Magic Box. Se annetaan poliitikoille.

Metro vastaan kumipyörä
Väinö Suonio oli tunnettu hahmo suomalaisessa tiepolitiikassa. Hän kuului tiehallinnon parhaimpaan johtoon. Hän johti Maailmanpankin lainotusta hallinnoivaa MALA-toimistoa, silloin kun Tarvontietä rakennettiin. Hän oli kuollessaan tiehallinnon ylijohtaja. Yllättäen hän teki lyhytaikaisen hyppäyksen Helsingin liikennesuunnittelupäälliköksi. TV haastatteli häntä maliskuussa 1981. Suonio sanoo: ”Meidän laskelmamme osoittivat, ettei Helsingissä tarvita metroa. Selvityksen lopputulos oli hyvin epäedullinen metron kannalta. Selvitys osoitti, että Helsingin julkinen ei tarvitse metroa edes niillä huippukasvun ennusteilla, jotka olivat silloin käytettävissä. Helsingin kaupungin väkiluvun piti kasvaa 700 000 asukkaaseen ja Helsingin seudun asukasluvun yhteen miljoonaan asukkaaseen. Toimittaja muistutti siitä, että metropäätöksen aikaan väitettiin metron avulla voitavan estää yksilöllisen liikenteen kasvua.
Suonio: ”Tällainen virheellinen käsitys oli suurella yleisöllä ja poliitikoilla. Oletettiin, että on kysymys yksityisauton ja joukkoliikenteen välisestä taistelusta. Tämä ei pitänyt paikkaansa. Helsingillä oli selvä politiikka kehittää julkista liikennettä. Kysymys ei siten ollut henkilöauton ja julkisen liikenteen taistelusta, vaan julkisen liikenteen muotojen sisäisestä taistelusta: raide vastaan kumipyörä.”

Metro on kallis, vanhanaikainen ja synnyttää ”city sprawlin”
Antti Talvitie tunnetaan professorina, Maailmanpankin miehenä, insinööritoimiston varatoimitusjohtajana ja raideliikenteen vastustajana. Näin hän sanoi TV:n haastattelussa vuonna 1985: ”Metron kustannustaso matkustajakilometriä kohti on bussiliikenteeseen verrattuna kaksin- tai kolminkertainen. Toinen väittämä on sellainen, että metro säästää energiakustannuksia ja parantaa kaupunkirakennetta. Tosiasiassa metron toteuttaminen on yleisesti lisännyt urban sprawl’ia, hajottanut maankäyttöä, pidentänyt työmatkoja, väki on muuttanut yhä kauemmaksi asumaan, energiakulutus on kasvanut ja ihmisten on ollut pakko hankkia kaksi autoa. Toinen juttu on maanomistus ja tulonsiirto. Kun metroasemien ympäristössä rahaa tungetaan maan alle, täytyy sen luonnonlain mukaan purskahtaa jostain ulos. Se tulee ulos rakennusoikeutena ja rakentamisen tiiveytenä. Metro ja kiskoliikenne edustavat vanhentunutta teknologiaa, joka ei tule toimeen ilman suurta subventiota.”

Metro vastaan raitiotieliikenne
Lauri Nordberg esiintyi televisiossa vuonna 1981. (Sorry, Lauri – taas sinua siteerataan!) Hän oli silloin Kaupunkiliiton palveluksessa toimiva juristi, demari ja kaupunkisuunnittelulautakunnan pitkäaikainen jäsen.  Lauri on aina ollut raitiovaunurakastaja. Kun raideliikenteen perussuunnitelmaa pyrittiin tarkistamaan, vahvistui ajatus metron johtamisesta Espooseen Töölön ja Munkkiniemen kautta. Tämä ajatus sai tukea mm. seutukaavaliitolta ja espoolaisilta. Minäkin olin konsulttina pitänyt sitä hyvin suositeltavana, joskin tasa-arvoisena vaihtoehtona Lauttasaaren linjaan verrattuna. Tämä antoi sytykkeitä Lauri Nordbergin kiivaisiin ratikoita puolustaviin kannanottoihin ruotsinkielisen TV:n metroa koskevassa haastattelussa: ”Päätös perusverkon tarkistuksesta vuodelta 1979 on vaikuttanut katastrofaalisesti kaupunkisuunnitteluun. Olemme joutuneet työssämme suhtautumaan asiaan ikään kuin se olisi realistinen ehdotus. Kaupunkisuunnittelijat ja liikennesuunnittelijat ovat olleet selkeästi tällaista metroverkkoa vastaan. Kuitenkaan emme ole voineet luoda realistista vastavaihtoehtoa.  Jos rakennetaan metrolinja Töölön läpi Munkkiniemeen ja edelleen Espooseen on hyvin selvää, että raitiovaunuliikenne Töölön suunnalla joutuu vaaravyöhykkeeseen. Voi olla, että näin käy koko raitiovaunuliikenteelle Helsingissä. Raitiovaunuliikenne on kuitenkin jotain, jota helsinkiläiset rakastavat. Suomessa vain Helsingissä voi nähdä raitiovaunuja. Ehkä tulevaisuudessa täytyisi matkustaa ulkomaille nähdäkseen raitiovaunuja. Tämä olisi merkittävä tappio.”

Näin sanoivat kunnioitettavat ystävämme. Todellisuudessa asiat johtivat kumipyörän tappioon.  Raitiotietkin ovat vahvistaneet asemiaan huimaavalla tavalla. Lauri Nordbergin pelko oli siis turha. Kaiken kaikkiaan toteutui raiteiden rakastajan tulevaisuus. Minun tulevaisuuteni.

Vienti – paradigman muutos
1980-luku toi henkilökohtaiseen trendimaailmaan paradigmamuutoksen. Se tuli vientikaupan kautta. Ennusteet muuttivat muotoaan. Väestön hurja kasvu kaikissa kohdemaissa oli vastakohta oman maamme pysähdykselle ja odotettavissa olevalle taantumalle. Rakentaminen ei sekään ollut ahtaasti säänneltyä. Oli mahdollisuus käyttää mielikuvitusta ja luovuutta. Huomatkaa, tuohon aikaan ei Suomessa tunnettu trendiä nimeltä maahanmuutto. Haikailtiin enemmänkin maastamuuton ja aivoviennin vaikutusten kanssa. Nokiakin vielä uinui. Ensimmäiset NMT-puhelimet tulivat markkinoille vuosikymmenen toisella puoliskolla. Gorbatshov soitti kuuluisan puhelunsa Mobira Cityman 900 –puhelimella vuonna 1989.

1980-luvun suunnittelija-aivot oli säädettävä uudenlaiseen ajatteluun. Öljyteollisuuden erämaakaupunki Libyan Ras Lanufiin, keskussairaala Colomboon, Safat Square pääaukio Kuwaitiin, hotelli Syyrian Latakiaan, Damman Girl’s College Saudi-Arabiaan, ne kaikki pakottivat aivot uuteen asentoon. Kun katselen noita kuvia, ajattelen väistämättä eräitä ihmisiä. Mielessäni ovat Olli Kivinen, Harri Leppänen, Jussi Jauhiainen, Reijo Jallinoja, Kari Lautso, Kari Somma, Yki Sahlstedt, Markku Piispanen, Pekka Rautimo, Jussi Annanpalo ja Pekka Kettunen. Eikö sinun nimeäsi mainittu? Ole huoleti, ajattelen sinuakin!


Kotimaassa tapahtumien kirjo oli ”kevytliikennepainotteinen” sen lisäksi että se oli myös ”raideliikennepainotteinen”. Omalta osalta hävitty taistelu liittyi Pasilan orteen. Se oli surullista. Kaikesta huolimatta Ilaskivi on liitettävä onnistuneiden trendiarvausten joukkoon. Pasilassa ajattelimme Pekka Salmisen ja Mattikoon kanssa kaksi tornia sopivaksi määräksi. Sekin oli väärä arvaus. Niitä on tulossa toista kymmentä.


Kotona kilpailtiin arkkitehtuurista ja liikenteestä
Kamppi-Töölönlahden kilpailu järjestettiin vuonna 1986. Palkintolautakunnan asettamat tavoitteet ja voittaneiden kilpailuehdotusten periaatteet on hyllytetty. Kampin todellisuus poikkeaa myönteisesti 80-luvun tulevaisuudesta. Töölönlahdella asiat on saatu päätökseen Korpisen luomalla ”nurmikkoperiaatteella”.  Joukkoliikennekilpailu järjestettiin vuonna 1988. Voittaneet ehdotukset ovat vaipuneet historiaan. Ehdotettu tulevaisuus on nyt hieman valinkauhassa. Tuleeko Pisara, vai tuleeko Lyyra?  Ilaskiven pääkaupunkiseudun rakentamismahdollisuuksien selvitysmiestehtävä oli vuosikymmenen lopun mahtava tilaisuus. Pääsin siihen mukaan. Simo Järvisen kanssa työstetty maankäyttö- ja liikenneselvitys oli kuitenkin kuntien tappolistalla. Tästä huolimatta suunnitelma on toteutunut yllättävässä mitassa. Pettymyksiäkin syntyi. Niistä suurin, pysyvin ja harmittavin oli Helsingin kaupunginkanslian tilaaman Pasilanväylä/Haaganväylä -suunnitelman karahtaminen karille. Suurimpana syynä tappioon oli itsetietoisuus. Byrokratian kanssa ei voi leikkiä itsetietoista. Nyt tässä iässä siitä ei enää ole haitaksi.


Yksi asia mikä oli erityinen 1980-luvun saavutus, se oli kävelykadut. Taistelu kävelykatujen puolesta oli suuri missio. Minullakin. Pietarsaaren keskustan liikenne- ja ympäristösuunnitelma ja sitä seuraava Kanavapuistikon kävelykatusuunnitelma toteutuivat Roger Wingrenin luoman hyvän hengen manaamana. Töitä tehtiin uskon, toivon ja rakkauden hengessä. Syntyi todellista vuorovaikutussuunnittelua. Ehkä siinä oli 80-luvun paras papukaijamerkki!

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

1970-luvun yhdyskuntasuunnittelun trendintakojia

"Kenen Helsinki"
Nuoret miehet Vilhelm Helander (29) Mikael Sundman (23) julkaisivat pamfletin Kenen Helsinki – raportti kantakaupungista 1970. Tämä teos sai ehkä eniten huomiota useiden ajan mielipidekirjoitusten joukossa.     WSOY:n entinen toimitusjohtaja Hannu Tarmio kirjassaan ”Hannu Tarmio - hurmio tai turmio”, (Otava, 1998), nostaa tämän pamfletin arvoon arvaamattomaan. Hän sanoo ”Kenen Helsinki”-pamfletilla olleen ratkaiseva asema WSOY:n valtariidassa ja hänen itsensä pääjohtajuudessa. Mistä oli kysymys? Oli kysymys WSOY:n johdossa vallitsevasta ilmiriidasta armon vuonna 1972. Jäntin suvun johtama liberaali siipi halusi pitää Tarmion paikallaan pääjohtajana. Ilmari Melanderin johtama konservatiivisiipi taas halusi Tarmion ulos. Jäntin linjan takana oli suuri osa kirjailijoista etunenässä Väinö Linna, Mika Waltari ja Veikko Huovinen. Melanderilla oli vahvana tukijana Helsingin yliopiston kansleri Paavo Ravila.

Hannu Tarmio kirjoitti: ”Vilhelm Helanderin ja Mikael Sundmanin teos Kenen Helsinki- tuotiin luettavakseni taittovedoksena, itse asiassa vielä valmiimpana ns. sinikopiona. Totesin kirjan aivan erinomaisen iskeväksi pamfletiksi yhä tänään puhuttavassa ongelmassa yksittäisen helsinkiläisen voimattomuudessa vaikuttaa oman kaupunkinsa, oman ympäristönsä suunnittelua ja muutoksia koskeviin ratkaisuihin.” Mutta Tarmio aavisti vaaran. ”Mutta tiesin heti, että tästä kirjasta tullaan silmilleni. Siihen riitti jo kaksi asiaa: se että tekijät sumeilematta kritisoivat WSOY:n omaa pankkia KOP:ia, ja se että he käyttivät marxilaista slangia, ilmaisuja jotka olivat leimallisia nimenomaan vasemmistolaisen yhteiskuntakritiikin kielelle.”

No, tuosta Tarmion turmiosta olenkin kirjoittanut blogin. Jos ne asiat kiinnostavat klikkaa: http://penttimurole.blogspot.com.ee/2014/06/kenen-helsinki-tarmion-turmiona.html

Kysymys kuului: mitä Ville ja Micke oikein ajattelivat tulevaisuuden selkeistä trendeistä? Heidän ajatteluunsa saattoi vaikuttaa ajankohdan rauhattomuus, lähes kaaosmaisuus. Elettiin kiivaiden mielipiteiden, mielettömien suunnitelmien, hurjien ideoiden, kaupungin repimisen ja suuren autoistumismullistuksen aikaa. Kaikki oli politiikkaa!

Helanderin ja Sundmanin kirja tihkuu vasemmistolaista ajattelua. Se tihkuu myös uskoa asukasvaikuttamisen tarpeeseen. Toisaalta se ei kuitenkaan usko asukkaiden tietävän tai osaavan vaikuttaa. Tähän sisältyi vaara!

Liikennesuunnittelun kritiikki saa kirjassa suuren roolin. Liikennesuunnittelun väitettiin ohittavan kaiken demokraattisen kontrollin. Ei ihme, sillä Helsingin suuren liikennetutkimuksen raportti oli juuri julkaistu. Kaupunki oli tosin jo suorittanut omia modifikaatioitaan lieventäen pahimpia ”amerikanherkkuja”. Keskustasuunnittelussa elettiin Alvar Aallon ensimmäisen keskustasuunnitelman aktiivisen unohtamisen ja Kalevi Hietasen H 67 suunnitelman välivaihetta. Helander ja Sundman käyvät kovaan hyökkäykseen keskustan liikekerrosalaa ja suuryrityksiä vastaan. Kantakaupungin sanottiin olevan asukkaita, ei yrityksiä varten. Aika aikaa kutakin. Nyt hyväksymme kyllä yrityksetkin. Tai suorastaan himoitsemme niitä.

Saattaa olla, että ajan henkenä ollut yritysvastaisuus Helsingissä johti ”keilaniemien” syntyyn ja Helsingin menetyksiin kilpailtaessa ”pääkonttoreista”. Silloin se Nokiakin menetettiin. Toisaalta voi olla, että juuri suuren liikennetutkimuksen tapaiset ehdotukset johtivat tähän yrityskielteisyyteen. Yrityskielteisyyttä esiintyi firmojen etsiessä tonttia pääkonttorilleen, sitä esiintyi metroasemien kaupallisia tiloja ja palveluvarustusta suunniteltaessa, sitä esiintyi yritettäessä yhdistää liikerakentamista suuriin pääväyliin. Taitaa olla niin, että Erkki Tuomioja apulaiskaupunginjohtajana oli vakavasti omaksunut Helanderin ja Sundmanin politiikan.

Talonrakentamisessa Helander ja Sundman ottivat esille hetken kuumat perunat: Intercontinentalin ja Hesperian Töölön hotellirakennusten rakentamisen, Sinebrychoffin puiston oletetun tuhoamisen pilvenpiirtäjän vuoksi, Kino Palatsin purkamisen sekä erityisesti Kansallis-Osake-Pankin toimet Kämpin purkamisen. Myös Aarno Ruusuvuoren kaupungintalon saneeraus sai täyslaidallisen. Yleensäkin saneeraus ja purkaminen olivat Helanderin ja Sundmanin mielestä esimerkkeinä ajan hengestä ja yritysten mahdista.

Helander ja Sundman olivat huolissaan Ehrenströmin 1810-luvun asemakaavan mukaisesta puistokatuverkostosta, joka yhdistää Eteläsataman ja Hietalahden kaupungin sisälahtiin ja rantapuistoihin. He ovat laatineet kauniin kuvan, jossa erityisen tärkeät yhteysmahdollisuudet on osoitettu. Niitä ovat Mannerheimintie Erottajalta Postitalolle, Kampin käytävä sekä Leppäsuo. Nyt kun katselen kuvaa tarkasti, havaitsen nykyisen pormestarin haaveen, joka taisi olla myös edellisen apulaiskaupunginjohtajan haave.  Se on Eteläsatamasta Kaivopuistoon johtava kaupunkiviheryhteys. Se oli myös Micken ja Villen mielessä. Erityisesti havaitsen Merikadulta Laivurinkatua Viiskulmaan ja edelleen Erottajalle ja Espalle johtavan vihreällä somistetun yhteyden. Se on se joka minua viimeaikoina on ajatteluttanut – jopa harmittanut. Tuo yhteys, vaikka se on niin helppo saada kävelijän ja pyöräilijän omaksi – se taitaa olla unohdettu. No tämä asia liittyy nyt liian suoraan tehtaankatulaisten ajamaan liittymäjärjestelyyn Laivurinkadun ja Tehtaankadun risteyksessä. Reetta kumppaneineen sanoo: KAIKKI ON TEHTY, MITÄÄN EI VOI TEHDÄ! Lue vaikka: http://penttimurole.blogspot.com.ee/2017/03/tehtaankadulla-kuhistaan.html Valitettavasti joudun sanomaan: ”Pötypuhetta!”

Maanalainen rakentaminen ja siinä erilainen tunnelirakentaminen kiihdytti tekijät erinomaiseen sanailuun: ”Seuraava vaihe helsinkiläisten viemäröinnissä on suunniteltu toteutettavaksi Forumin, Lasipalatsin ja Sokoksen kohdalla. Tarkoitus on ilmeinen. Katutaso tyhjennetään jalankulkijoista, näin liikennesuunnittelijoiden ja suuryritysten päämäärät voidaan saavuttaa.” Hauskaa muuten: pamfletin tekijöiden mielestä meillä liikennesuunnittelijoilla ja suuryrityksillä olivat päämäärät yhteisiä. Melkeinpä tässä rintaa röyhistää. 

Ville ja Micke jatkavat: ”Henkilöautoliikenne virtaa esteettömästi maan päällä. Cityalue voidaan kehittää tehokkaaksi liikekeskukseksi Helsingin pienoismetropolissa. Katutason alapuoli voidaan muokata voittoa tuottavaksi rakennusmaaksi. Tunnelikokeilun toteuttaneet liikeyritykset ovat viettäneet loiston päiviä. Asukkaiden mahdollisuuksia sitävastoin rajoitetaan. Jokainen vähittäiskaupan lisäys keskustassa vähentää vastaavasti esikaupunkien palveluntarjonnan mahdollisuuksia. Perheenäidit ja -isät saavat hakeutua keskustaan ostosmatkoillaan.”

Taisivat olla myös moittimassa hallitusherroja maanalaisen rakentamisen tukemisesta. Olihan meillä silloin maanalaiseen rakentamiseen omistautuneen Suojakäytävä Oy:n yhtiömiehinä kovia nimiä – kukin kymmenellä osakkeella: Ilmari Helanto, vuorineuvos, Teräsbetoni Oy, Väinö Leskinen, ministeri, Työväen Säästöpankki, Mauno Koivisto, ministeri, Suomen Pankki ja hännän huippuna Jussi Lappi-Seppälä, rakennushallituksen pääjohtaja.

Koivisto oli muuten vaikuttava yhteiskunnallinen sanailija. Tähän tapaan: ”Ennalta tietäminen ja ennalta määrääminen: Yhteiskuntasuunnittelulla on laajasti ottaen kaksi vaihtoehtoa: a) ennustaa tarpeiden kehitystä ja koettaa mukautua niihin, b) ennustaa tarpeiden kehitystä ja koettaa tasapainottaa ne ja mukauttaa ne jonkin johdonmukaisen ajattelun alaisuuteen. Me voimme joko koettaa rakentaa niin paljon liikenneväyliä ja paikoitustiloja, että kaikki liikenne on mahdollista, taikka me pyrimme tietoisesti vähentämään liikenteen tarvetta emmekä ryhdy kaikenlaisiin toimenpiteisiin liikenteen helpottamiseksi.” Koivisto taisi näitä sanailla Jyväskylän kesässä vuonna 1968.

Kansainvälinen kilpailukyky on nykysanailussa jokapäiväistä. Juuri kansainvälinen kilpailukyky ja erityisesti kaupunkien välinen kilpailu – sen sanotaan olevan pääsyy Helsingin vaaditulle kasvulle. Asia ei ole aivan uutta. Sitä vaati virkaan astunut ylipormestari Teuvo Aura uudenvuodenaattona 1969 HBL:ssä esittämässään puheenvuorossa. Hän vaati Helsingin kehittämistä metropoliksi.  ”Jotta meillä olisi kaupankäynnissä mahdollisuuksia säilyttää asemamme erilaisten kauppapoliittisten liittoutumien suhteen, tulee meillä olla suuria kilpailukykyisiä yksikköjä.” Näin Aura kirjoitti.

Pamfletin tekijät näkivät asiat toisin. He katsoivat kaiken liittyvän kansainväliseen vallankäyttöön. He näkivät yhteydet: ympäristö – varainkäyttö – tuotanto – tuotannonomistus – kansainvälinen taloudellinen vallankäyttö – sotilaallinen vallankäyttö. Yhteiskunnan tavoitteenasettelun väitettiin säätelevän tuotannon omistusta, joka määrää tuotannon ja sen suuntautumisen ja vaikuttaa puolestaan ympäristötekijöihin. Kaiken takana oli Yhdysvaltojen pääomakeskitys. Se nähtiin yhteydessä taloudelliseen riistoon ja amerikkalaisen pääoman kontrolliin Latinalaisessa Amerikassa, Afrikassa ja Kaakkois-Aasiassa. Euroopan kapitalismin vastauksena olivat yritysten jättimäiset yhteenliittymät ja taloudelliset yhteistyöryhmittymät – uusi eurooppalainen valtalaitos – ylikansallinen eurooppalainen kapitalistiluokka.” Näin kirjoittivat Ville ja Micke, ja tällä tavoin keskustelu jo noina 70-luvun alkupäivinä laajeni globaaliksi.

Isokenkäisten maa
Vuonna 1970 ilmestynyt Isokenkäisten maa (Otava 1970) on sekin rintamahyökkäys ajan ilmiöitä vastaan. Sen fokus on hieman suppeampi kuin esitellyillä kahdella ystävällä. Ensimmäisessä luvussa käsitellään ulkopuolisia vaikuttajia. Kritiikin aiheena on kauppakamarin valta kaavoituksen lausunnonantajana. Toinen kriittisesti polemisoitu asia oli alennustavaratalojen ilmestyminen osaksi kaupunkia. Pamfletin tekijöinä on suunnittelun vaikuttajia: Kirsti Auvinen, Esko Eerola, Veikko Heino, Jouko Kajanoja, Kerttu Keränen, Pentti Lammi, Tapani Launis, Curt Maury, Pentti Myllymäki, Kaija Narinen, Eeva Pakkala ja Simo Rista.

Pamfletin tekijät ovat hieman epävarmasti huolestuneita konsulttitoimistojen lisääntyvästä vallasta ja samalla poliitikkojen  ja kaupallisten eturyhmien yhteistyöstä. ”Viime aikoina on keskusteltu ongelmasta, joka liittyy ammattisuunnittelijoiden, erityisesti konsulttitoimistojen valta-asemaan yhdyskuntasuunnittelussa. Mutta kokonaan toinen vaara demokratialle muodostuu niistä valtakeskittymistä yhdyskuntasuunnittelussa, jotka muodostuvat kaupallisten ja kunnallispoliittisten eturyhmien yhteensulautumisesta.”

Pamfletissa käytettiin erityisenä esimerkkinä Elannon Kannelmäen alennustavaratalon lupaprosessia. Alennustavaratalon – kuten marketteja silloin kutsuttiin – arveltiin vievän kaupallisen pohjan Kannelmäen toteutetulta ostoskeskukselta. Olihan asia kiinnostava, sillä pamfletin mukaan päätöksiä tehtiin Fenniassa lounailla, joihin osallistuivat pääministeri ja Elannon hallintoneuvoston puheenjohtaja Mauno Koivisto, ylipormestari Teuvo Aura ja Elannon pääjohtaja ja kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja Ylermi Runko. Konsulteista puheenollen tunnustan myöskin olleeni herrojen kanssa marjassa, kun suunnittelimme tavaratalolle oman ajoyhteyden suoraan kehätieltä.

”Byrokratian suuressa organisaatiossa konsulttia tarvitaan päätöskelpoisen suunnitelman "irtirepimiseksi". Tämä siksi, että suuri organisaatio on kuin mylly, joka jauhaa viisastenkivistä pölyä. Pienessä organisaatiossa konsultti on asiantuntemuksensa ansiosta hyödyllinen, koska organisaatio ei omaa riittävää suunnitteluvoimaa.” Näin byrokratianvastaista tekstiä kirjoitin itse Eero Paloheimon toimittamaan kirjaan Ympäristösuunnittelun kysymyksiä vuonna 1971. Tosin kyllä myönsin konsultin olevan huono isäntä. Sellaista on ollut viimeaikoina näköpiirissä.

Pamfletti toteaa, että suunnittelija ei voi olla puolueeton asiantuntija, siis rivien välissä sanotaan suunnittelun olevan aktiivista politiikkaa: ”Tämä on tunnustettava. Hän on aina työssään arvosidonnainen oman yhteiskunnallisen taustansa ja koulutuksensa takia. On mahdotonta jakautua suunnittelijan ja yhteiskunnan jäsenen rooliin ja pitää ne erillään toisistaan. Siksi suunnittelijan olisi saatava ottaa myös kantaa työnsä seurauksiin, koska hän pystyy ne näkemään ehkä selvemmin kuin muut. Kritiikittä toimiva teknokraatti voi aiheuttaa arvaamattomia yhteiskunnallisia vahinkoja" Näin uskovat pamfletin tekijät.

”Silloin ihmiset ikään kuin luopuvat mahdollisuuksistaan luoda tulevaisuutta”
Pamfletti siteeraa Erkki Laaton artikkelia: ”Yhteiskuntamme suunnittelusta 1970-luvulla”, Yhdyskuntasuunnittelu 2-3, 1970. Laatto sanoo suunnittelun olevan sosiaalinen prosessi, jonka aikana yhteiskunnan arvot ja tavoitteet ovat jatkuvassa muutostilassa: ”Olemme nykyisin ehkä liiankin taipuvaisia näkemään suunnittelun pelkästään tulevaisuutta koskevana ennustamisena. Jos rajoitamme suunnittelun ennustamiseksi, kavennamme tietoisesti näkemyksemme kenttää ja rajoitamme sen vain vallitseviin näkymiin ja olemassa oleviin instituutioihin. Muovaamme silloin näkemyksemme tulevaisuudesta sen perusteella, minkä tiedämme mahdolliseksi vallitsevan teknologian perusteella.” Laatto sanoo tällaisen tulevaisuuden kuvan olevan – ei muuta kuin nykytilanteen ekstrapolointia. ”Silloin ihmiset ikään kuin luopuvat mahdollisuuksistaan luoda tulevaisuutta.” Laatto näkee tämän erittäin tärkeänä ja suurena, melkeinpä traagisena pulmana: ”Koulutuksemme, ajattelumme ja tiedon koko perinteemme näyttää auttavan meitä varsin vähän tiedostamaan millaisen tulevaisuuden haluamme!” Tämä Laaton teksti olisi nykypäivän trendiuskoville oivaa luettavaa.

Kokoa ja hallitse
Teoksessaan Kokoa Helsinki ja hallitse (Tammi 1971), Kyösti Reunanen käsittelee aluepolitiikkaa kiinnostavalla ja aikaan liittyvällä tavalla: ”Asukkaat käyttävät Helsingin seutua kokonaisuutena: asuvat siellä missä asuntoja on tarjolla, käyvät työssä siinä kunnassa, jossa työnantaja ylläpitää työpaikkaa ja hakevat palveluksia sieltä, missä on eniten valinnan varaa. Mutta kuntien johto ja päätöksentekijät eivät kasva tämän kehityksen mukana. Käytännössä tämä ilmenee siten, etteivät kaupunkiseudun kunnat osanneet eivätkä pitäneet tärkeänä ohjata laadullista muutosta. Niillä ei ollut varaa kiinnittää huomiota aluerakentamisen yksipuolisuuteen. Silloin alkoi kiihtyvä kaupunkiseudun yhdentyminen, joka nyt on huipentunut Helsingin väestönkasvun kriisiin, Helsingin aluevaatimuksiin ja sen naapureiden itsenäisyystaisteluun.”

Kyösti Reunanen oli Helsingin Sanomien toimittaja. Hän osallistui nimenomaan keskusteluun kaupungin rakentamisesta. Hän kirjoitti myös aktiivisesti poliitikkojen, virkamiesten ja rakennusurakoitsijoiden puolueraharötöstelyistä 70-luvulla. Ystäväni Matti Väisänen, Helsingin kaupungin kehittämispäällikkö taisi olla Reunasen kaveri. Matilla oli kuitenkin aivan erilainen motto. Se oli: ”Hajauta ja hallitse”.

Vuodet 1969 ja 1970 olivat kaupunkiseudun kasvun käännekohta. Näinä vuosina Helsingin väkiluku ensimmäisen kerran väheni. Samana päivänä 1.1.1970, kun Helsingin kaupungin väkiluvun huomattiin ensimmäisen kerran alentuneen, kirjattiin Helsingin maalaiskunnassa 8,1 prosentin väestönkasvu. Samaa luokkaa oli luku Espoossa. Kaupunkiseudun naapurikuntiin laajenemisen syynä oli käytettävissä olevan rakennusoikeuden loppuminen Helsingin kaupungin alueella. Helsinki ei suinkaan tullut valmiiksi tai täyteen rakennetuksi. Rakentaminen Helsingissä päättyi siksi, että valmiit tontit loppuivat.” Tämä taitaa olla totta. Juuripa noin Arto Salmela taisi kommentoida minun taannoista blogiani koskien trendien kehitystä 50-luvulta 60-luvulle.

1960-luvulla kaupungin kasvun ennustettiin pysähtyvän. Tämä asiaintila vallitsi 1990-luvulle saakka. Yleiskaavassa 1970 arvioitiin Helsingin asukasluvun pysähtyvän kuuteensataatuhanteen. Todellisuudessa 70-luuvulla asukasluku pysyi sitkeästi alle puolessa miljoonassa. Kun teimme ns. Ilaskiven mietintöä eli Pääkaupunkiseudun rakentamismahdollisuuksien selvitystä vuonna 1989 käytimme seutukaavaliiton väestöennustetta joka arvio kaupungin väestömäärän jäävän lopullisesti tasolle 600000 asukasta.

Reunanen sanoo, etteivät yritykset voineet tyytyä Helsingin oleiluun. Hänen mukaansa suuret teollisuuslaitokset, rakennusliikkeet ja kaupan yritykset näkivät yhtä aikaa saman: Helsinki ei kohta pysty tarjoamaan tilaa ja muita mahdollisuuksia parantaa yrityksen toiminnan tehoa ja tuottoa. ”Rakennusyrityksille maapohjan hankkiminen oli suoranainen elinehto. Se oli välttämätön avain rakentamiseen, kun valmiiksi kaavoitettua maata ei ollut.”

Mauno Koivisto oli merkittävä eminenssi kaavoituspolitiikkaa luotaessa. Hän kirjoitti Suomen Sosialidemokraatissa 2.2.1971: ”Rakentamisen painopisteen alkaessa siirtyä Helsingistä sen naapurikuntien alueelle kävi ilmeiseksi, mitä suuria vaaroja rakennuslain määräykset kaavoittamisesta voisivat aikaansaada niiden taloudelle. Niinpä ryhdyin ajamaan varsin aktiivisesti sitä, että kuntien ei pitänyt kaavoittaa muuta kuin omistamaansa maata ja sellaisen yksityisen maata, joka sopii kunnan kanssa kunnallistekniikan rakentamisesta sekä viheralueiden ja yleisten rakennusten tonttien luovuttamisesta korvauksetta kunnalle.  Pyrkimyksenä oli paitsi välttää steriiliä nukkumalähiörakentamista, myös välttää niin sanottua kategoriarakentamista, eli samankaltaisten ihmisten kokoamista yhteen asumaan.”

Reunanen arvostelee julkisen liikenteen ”epäjärjestelmää”
Reunanen väittää, että maan suurimmalla kaupunkiseudulla ei voi varsinaisesti sanoa olevan julkisen liikenteen järjestelmää. ”Epäjärjestelmä on osuvampi ilmaisu. Olisi korkea aika ryhtyä kehittämään seudullista julkisen liikenteen järjestelmää. Seudun suurkuntien, TVH:n ja VR:n toimeksiannosta pari vuotta sitten tehdyssä selvityksessä ehdotettiin, että sekamelskaa selvittämään on perustettava yhdistys, Liikenneliitto, johon toistensa jalkoihin sotkeutuvat seudun liikennesuunnittelijat voisivat tulla jäseniksi. Sen jälkeen Liikenneliitosta ei ole kuulunut mitään.” Liikenneliitto tosiaan. Ihme että Reunanen vielä vuonna 1971 haikailee liikenneliitosta. Vuonna 1968 tieneuvottelukunta oli todellakin ehdottanut yhteistyöstä huolehtivan yhdistyksen perustamisesta. Yhdistyksen nimeksi ehdotettiin ”Helsingin seudun liikenneliitto - Helsingforsnejdens trafikförbund ry”. Yhdistys jäi kuitenkin toteutumatta. Vuonna 1970 perustettiin tieneuvottelukunnan alaisuuteen Helsingin liikenteen koordinointitoimisto Helko. Tehtäväksi tuli pääliikenneväylien suunnittelun yhteistyö sekä kaupunkiseudun liikenteen suunnittelu maankäytön kehitys huomioiden. Toimistoa johti tekniikan tohtori Veli Himanen. Epäjärjestystä ryhdyttiin kääntämään järjestyksen puolelle. Vuonna 1974 perustettiin lakisääteinen YTV. Sen johtajaksi tuli Leo Virkkunen, myöhemmin Snellman.

Reunasta ja montaa muutakin Linja-autoliiton itseriittoinen toiminta ärsytti: ”Ja linja-autoliikennöitsijät, nuo mainiot yksityisyrittäjät, kauhistuvat kun puhutaan liikennepolitiikasta. Linja-autoliiton puheenjohtaja Kauko Sällälä sanoi haastattelussa Helsingin Sanomille 28.9.1969 näin kuivasti: ”Meidän on pakko nostaa kädet pystyyn, kun liikennekysymyksiin aletaan sotkea politiikkaa. Järjen ääni ei enää silloin kuulu.”

Kekkonen puhuu
1970-luvulla liikenneturvallisuus nousi fokukseen. Presidentti Urho Kekkonen oli pitänyt kuuluisan uudenvuodenpuheensa 1.1.1973. ”Suomessa tapahtui vuonna 1970 murhia, tappoja ja kuolemaan johtaneita pahoinpitelyitä 68, kuolemaan johtaneita työtapaturmia (työmatkatapaturmat poisluettuina) 208 ja kuolemaan johtaneita liikenneonnettomuuksia 1055. Vuonna 1971 vastaavat luvut olivat 112, 176 ja 1143. Vaikka myös niin sanottujen perinteisten henkirikosten määrä on ollut nousussa, osoittavat nämä luvut selvästi, missä väkivalta tällä hetkellä eniten uhkaa kansalaisten henkeä. On tietynlaisen ajatusviivästymän merkki, että edelleen puhumme työtapaturmista ja liikenneonnettomuuksista, niin kuin työpaikkakuolema ja liikennesurma olisivat ihmisten toimenpiteistä täysin riippumattomia ilmiöitä.”

Presidentin puhe pani poliitikot liikkeelle. Perustettiin parlamentaarinen liikennekomitea. Komitealle asetettiin merkittävä tehtävä: sen piti puolittaa silloisten liikennekuolemien luku. Virkamiesten toimet eivät olleet onnistuneet tuloksia tuottavasti ja siksi poliitikot määrättiin asialle. Nyt eivät pelkät kokeilut riittäneet, oli saatava myös jotain aikaiseksi. Poliitikot eivät yleensä ole olleet kiinnostuneita myrkyn syöttämisestä kansalle. Ja siitä juuri oli kysymys. Näissä tunnekuohuissa "vapaan miehen" liikenneoikeuksien kannattajat eivät tuntuneet välittävän mitään siitä, että Suomessa oli edellisellä kymmenvuotiskaudella 1963-1972 kuollut liikenteessä runsaat 10000 ihmistä ja loukkaantunut runsaat 150000 ihmistä. Liikkeellä oli voimakkaita lobbaajia. He olivat kuolemaa pelkäämättömiä. Turvavöitä pidettiin sietämättömänä ajokulttuurin esteenä - niiden sanottiin automaattisesti johtavan kaahailuun. Ajatus maanteiden kattonopeudesta kuumensi autokansan tunteet äärimmilleen. Liikenneturvallisuudesta vastaava TALJA myötäili autojärjestöjen säestämänä autokansan tunteita. Moottoripyöräilijöiden kypäräpakko tuntui vapaudenriistolta, turvavyöt takapenkille - sulaa mielettömyyttä, promillerajat loukkasivat yksilöllistä sopeutumista alkoholin vaikutuksiin, talvinopeusrajoituksia ei suostuttu edes ajattelemaan ja kaikkein mielettömin keksintö: valoja poltettaisiin päivällä!

Liikenneonnettomuuksien vähentäminen on toimintaa, joka kohdistuu suoraan kansojen hyvinvointiin. Nuorten ihmisten kuolinsyistä suurin on liikennekuolema. Liikenteessä kuolleista ja loukkaantuneista yli puolet on jalankulkijoita tai pyöräilijöitä. Kansainvälisessä vertailussa havaitaan valtavia eroja liikennekuolemien määrässä. Onneksi kuulumme parhaaseen ryhmään, mutta haasteita on, emme ole ykkösiä. Se on tavoite. Suomessa valtiovallan ja poliitikkojen toimet ovat olleet tehokkaita Tulokset osoittavat sen. Liikenteessä loukkaantuneiden ja kuolleiden määrä on saatu tyydyttävälle tasolle. Tyydyttävä taso ei ole riittävä taso!

Kysymys- ja vastauspalsta vuodelta 1974
Jorma Mänty ja Raimo Virtanen, molemmat arkkitehteja Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastosta, esittivät Arkkitehti-lehdessä 1/1974 seuraavia kysymyksiä: "Onko Helsingin seudun tilanne nähtävissä luonnonlakina, jolle ei ole mitään tehtävissä? Onko pelättävissä, että Helsingin kaupunkikuvaa lähivuosina sanellaan Brysselistä käsin? Onko Helsinki 'valtio valtiossa'? Olisiko mahdollista tai toivottavaa jakaa Helsingin seutu useampiin autonomisiin yksiköihin? Pitäisikö paikallista päätäntävaltaa delegoida esim. kaupunginosavaltuustoille? Pitäisikö suunnittelua Helsingissä merkittävästi supistaa, koska nykyisellä ylemmän asteen suunnittelulla on hyvin vähän vaikutusta toteuttamiseen? Kun yleiskaavat pyrkivät jäämään hyllyyn vain kuvakirjoina, niin minkälaisella kuntasuunnitelmalla olisi todella ohjaavuuden edellytykset? Puolen vuosisadan kaupunkirakenteelliset haaveet ovat Helsingissä toteutumassa. Onko tämä osoitusta todellisesta tarpeesta, kaupungin vauraudesta vai yliammutusta teknisyyden ihailusta?

Vastauksia
Lars Hedman, virastopäällikkö: "Jos Helsingin seudun etu asetetaan vastakohdaksi muun Suomen edulle, esimerkiksi rajoittamalla aiheettomasti sen luonnollisia kasvuedellytyksiä, niin siitä kärsii myös muu osa valtakuntaa."

Jouko Loikkanen, toimitusjohtaja, Kehitysaluerahasto Oy: "Jos ei yhteiskunnan taholta mitään jarruja aseteltaisi tai ohjauspyörää käyteltäisi, autioitumis- ja kasautumisilmiöt riehuisivat valtoimenaan. Vähintä mitä hallintoalalla voidaan odottaa, on päätösvallan tuntuva siirtäminen Helsingistä maakuntiin. Jos suunnittelu monopolisoidaan yhdelle tai muutamille harvoille poliittisille suuntauksille, niin se tulee uimaan kuin täi tervassa."

Timo Niini, arkkitehti, metrotoimiston suunnittelupäällikkö: "Helsingin on oltava puolustavalla kannalla: sen palveluksia käyttävät hyväkseen yhtä hyvin naapurikuntien kuin koko valtakunnankin asukkaat ja toimintayksiköt - Helsingissä asuvien veronmaksajien kustannuksella."

Kaj Nyman, arkkitehti, YTV: "Kulttuurivaiheemme ironisiin piirteisiin kuuluu, että haaveet toteutuvat vasta silloin, kun mielipiteet ovat jo kääntyneet päinvastaisiksi. Ammattiylpeyden tai jonkin muun syyn vuoksi pidetään härkäpäisesti kiinni siitä, että ongelmat on ratkaistava perinteisen suunnittelun avulla, vaikka joka kerta joudutaan toteamaan, ettei suunnitelmilla ole ainakaan tarkoitettua vaikutusta."

Olavi Lindblom, pääjohtaja, Asuntohallitus: "Miksi Bryssel voisi sanella ehtoja Helsingille? Tai Suomelle? Jos metron pitää palvella kaupunkilaisia, eikö metrosuunnittelulla ole velvollisuus selvittää kaupunkirakenteen sisältö, ei kuitenkaan suunnitella kaupunkirakennetta. En uskoisi esim. Roihuvuorta, Pohjois-Haagaa, Puotilaa, Kontulaa, Vesalaa tai Pasilaa 'postimerkkikaavoiksi'. Eikö laajojen joukkojen (kansan) ole helpompi tutustua postimerkkikaavaan?"


Lauri Nordberg, varatuomari, Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunta: "Tällä hetkellä huolestuttaa eniten se tiivistämishysteria, joka on päässyt vallalle kaupunginjohtajien ja johtavien luottamusmiesten piirissä. Lienee selvää, että työpaikkojen sullominen Helsingin seudulle on edullista liike-elämälle. On kuitenkin erehdys luulla, että se olisi taloudellista. Usein ainoa esitetty kysymys on: onko osayleiskaavan kerrosalan maksimi nyt varmasti saavutettu? Toinen ikävä piirre on lautakunnassa vallalle päässyt rohmuamismentaliteetti. Pyritään hankkimaan omaa puoluetta lähellä oleville liikeyrityksille lisää rakennusoikeutta ja muita asemakaavallisia etuja. Asemakaavasta on tullut kauppatavaraa. Uusia toimistotaloja ei yksinkertaisesti kannata rakentaa. Tämä on seikka, jota kaiken voittavan kasvun apostolit eivät tosissaan ole ottaneet huomioon. Itä-Pasila kuitenkin jo nousee. Sitä voidaan pitää kokeiluna. 1960-luvun kompaktikaupunki-ideologian yhtenä huipentumana."