Kahdesta eri maailmasta

Olen Toompean mäellä. Katselen Uuden Vuoden juhlien ilotulitusten jälkisiivousta. Nyt ilotulitusjätteet peittävät maan. Mutta ei hätää – pian ne on korjattu ja elämä palaa entiselleen. Miten niin, tuo iloinen tapahtuma oli symbolinen nuoren itsenäistyneen maan olemassaolon oikeutettu julistus ja juhlistus, miksi siis sarkasmi? Enkö pidä ilotulituksista? En todellakaan. Sain ilotulituksista tarpeekseni jo seitsemänkymmentä vuotta sitten. Useimmiten kuuntelin noita ääniä Nervanderinkadun kellarissa SYK:n koulutalossa. Joskus kuuntelupaikkana oli nykyisenkin Pakilan kotini kellari, tarkemmin sanottuna saunakammari. Äärimmäisen harvoin kuljimme Pirkkolan plotin äärellä olevaan ensimmäisen maailmansodan aikaiseen bunkkeriin. Se nyt sattui olemaan mainituista suojavaihtoehdoista ainoa pomminkestävä. Noissa lähinnä sirpalesuojan tarjoamissa tiloissa äänet kuuluivat hämmästyttävässä määrin samanlaisilta kuin nyt jälleen Toompean mäellä.

Tallinnan kaupungin hieno ilotulitus tapahtui kaupungin varsinaisessa keskustassa. Katsojien tunnelmat olivat mahtavia, sillä he olivat tuli- ja valomeren sisällä. Nämä kuvat nappasi Laura Honkasalo. Vuonna 1944 maaliskuussa ihmiset kuuntelivat samankaltaista jyskettä kuvien tulituskohdan alla olevassa bastionin käytävässä.

Olimme välittömästi patteriston äärellä. Tulitus oli ilmeistä sulkutulta. Tulituksen asemapaikkana oli Harjumägi eli Ingerin bastioni. Kukkula on osa Tallinnan linnoituksen ruotsalaisvahvistuksia. Ne olivat tarpeellisia linnoituksen suojelemiseksi sen jälkeen kun kivimörssäreistä oli siirrytty ruutiin ja tykkeihin. Harjumäen Ingeri bastioni ja Hirveparkin Rootsi bastioni rakennettiin vuosina 1600-luvulla. Mäkien alla kulkee neljä vuotta sitten yleisöllekin avattu tunneli Bastionikäik. Se rakennettiin aikanaan ruotsalaisten toimesta miehistön, tykkien ja ammusten siirtelyä varten Ingerin ja Rootsin bastionien välillä. Sodan aikana käytävä toimi väestönsuojana ja siellä kuunneltiin ilotulituksen ääniä. Tuossa tulituksessa 300 puna-armeijan konetta pudotti 3000 pommia ja tuhosi 25000 asuntoa. Useita satoja siviilejä sai surmansa. Kun väki tuli suojasta ulos pommituksen päätyttyä seutu oli savun peitossa ja tulipalot riehuivat. Paloja ei saatu sammumaan veden puutteessa, sillä militaristisella viisaudella oli vesisäiliöt räjäytetty. Nyt ilotulituksen jälkeen seutu oli myös savun peitossa. Mutta savu haittasi vain joitain traumautuneita muistelijoita, kuten minua. Onkohon ketään muuta näin pöllöä? Valittaa nyt kaikkien iloksi tehdyistä ilotulituksista.

Maaliskuussa 1944 punaisen armeijan 300 pommikonetta hyökkäsi kahdessa aallossa Tallinnaan. Satoja siviilejä sai surmansa ja 25000 ihmistä menetti kotinsa. Lentohyökkäys oli ilmeisesti tähdätty enemmänkin kansan moraalin kesyttämiseksi kuin sotilaalliseksi operaatioksi. Saksalaiset olivat jo lähtökuopissa, sillä suomalaisten aselepo Neuvostoliiton kanssa oli vapauttanut suuria voimia saksalaisia vastaan. Saksalaiset poistuivat Tallinnasta syyskuun lopulla 18.9, sitten kun Hitler oli myöntynyt kenraaleidensa pyyntöihin. Kuvassa vasemmalla Nigulisten kirkontorni romahtaneena, keskellä palavia Harjukadun taloja sekä osa bastionien tunnelikäytävää, joka silloin toimi väestönsuojana. Suojiin mahtui toista tuhatta ihmistä. He kuuntelivat noita ääniä.

Kaksi kirjaa kahdesta maailmasta

Kun nyt Eestissä ollaan, voisinpa kirjoittaa muutaman sanan kahdesta kirjasta. Ne ovat kuin kahdesta eri maailmasta. Ne molemmat kertovat nuorista ja ne ovat veljesten kirjoittamia. Mutta ne ovat kuin kahdesta eri maailmasta. Veljekset ovat isänsä poikia, sillä heidän isänsä on kirjailija. Isä Eno Raud on tehnyt useita lastenkirjoja, niistä 9 on käännetty suomeksi. Rein Raud, vanhempi veljeksistä, on syntynyt vuonna 1961. Hän on tätä nykyä Japanin kulttuurin ja taiteen professori Helsingin yliopistossa. Vuosina 2006-2011 hän oli Tallinnan yliopiston rehtori. Rein Raud piti mielenkiintoisen esitelmän Tutuhesassa, Tieteiden talolla. Hän puhui kulttuurista ja globalisaatiosta.

Rein Raud  on Helsingin yliopiston Japanin kielen ja kulttuurin professori. Vuosina 2006-2011 hän oli Tallinnan yliopiston rehtori. Hän opiskeli Leningradin yliopistossa ja väitteli sitten tohtoriksi Helsingissä vuonna 1994. Kuuntelin hänen hienon esitelmänsä Tutuhesan tilaisuudessa marraskuussa 2015. Tästä linkistä löydät hänen esitelmäslaidinsa: http://tutuhesa.blogspot.fi/2015/11/globalisaatiota-ja-kulttuuria.html ja varmaan myös tilaisuuden äänityksen.

Rein Raud puhui konservatiivisistä diskursseista ja liberaalisesta kritiikistä:

■ Fukuyama: “historian loppu”, reaalisosialismin kaatuminen tarkoittaa maailmanlaajuisen markkinatalouden voittoa. (Francis Fukuyama, Stanford University, s. 1952.)

■ Huntington: “sivilisaatioiden konflikti”, maailma koostuu rakenteellisesti yhteensopimattomista ja näin ollen vastakkaisista kulttuurialueista. (Samuel P. Huntington, Harvard University, 1928-2008)

■ Searle: kulttuurillisen tasa-arvon vaatimus on vaara länsimaisen sivilisaation jatkokyvylle. (John Searle, University of California, Berkley, s. 1932)

■ kulttuurillinen globalisaatio on “cocacolonialismia” (Wagnleitner), joka ei edesauta oikeaa kulttuurien välistä keskustelua. (Reinhold Wagnleitner, Universität Salzburg, s. 1949.)

■ Bauman: “kulttuuri” on korvikekäsite, jonka avulla vältytään todellisten sosiaalisten ongelmien käsittelystä. (Zygmunt Bauman, Varsovan yliopisto, University of Leeds, s. 1925.)

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut selitellä Rein Raudin esitelmää, vaan tarkoitus oli kertoa hänen kirjastaan Rekonstruktio. (Rekonstruktsioon, 2012). Suomentaja Hannu Oittinen, Like, 2015. Ryntäsin nimittäin etsimään hänen kirjaansa heti esitelmän kuulemisen jälkeen. Akateeminen tuotti vesiperän, koska omistajanvaihdoksen myötä myös tiedostot olivat seonneet. Otavan oma kauppa Uudenmaankadulla sentään antoi tuloksen ja pääsin lukuhommiin. Olin nimittäin saanut uskoa Raudin veljesten kirjojen vetävyyteen nuoremman veljen kirjasta Rapa roiskuu. (Musta pori näkku, 2008). Suomentanut Hannu Oittinen, Like, 2013.

Ryhdyin innolla lukemaan. Alku tuntui kiinnostavalta. Kerrotaan perheen ihmissuhteista kiinnostavalla tavalla. Sitten syöpäsairas isä ryhtyy selvittämään tyttärensä rituaalista kuolemaa. Se saatiin aikaan kotikaasun ja myrkkysienien avulla. Kaikki hommaan ryhtyneet kaverukset halusivat saada selvyyttä kuolemanjälkeisen hetken tapahtumaan. Asia näyttää yleisesti kiinnostavalta. Kuulin juuri jonkun tuntemani saaneen merkittäviä apurahoja tutkiakseen ihmisten kokemuksia tuossa samassa tilassa. Tutkimus kohdistunee takaisinvedettyjen ihmisten kertomuksiin. Raudin kirjassa takaisinvetoa ei tapahtunut. Siinä pitkällinen valmistautuminen vei tuntemattomaan. Viimeisin Finlandia palkinto voitettiin myös tuon samaisen hetken olemuksen kuvaamisella. Siinä oli lähdetty muodinmukaisesti monikulttuurisuuden viitekehykseen.

Kun aihe näyttää nyt olevan näinkin suosittu – ja kunniakkaasti palkittu, en uskaltanut heti ryhtyä ihmettelemään Raudin kirjan sopimattomuutta minun mielenlaadulleni ja ymmärrykselleni. Lunttasin ja katsoin kirjallisuusarvostelun ammatti-ihmisten blogeja. Huh! Onneksi en kirjoittanut vielä mitään. Kirja onkin filosofian mestariteos. Joku taisi jopa ehdottaa yhteistä symposiumia Hegelin, Kierkegaardin, Raudin, Enn Padrikin (tytärtään etsivä isä) sekä Annin, tyttären välillä. ”Joku” olisi halunnut olla mukana tuossa symposiumissa. Nyt täytyy panna kirja yöpöydälle odottamaan seuraavaa lukukertaa. Nyt on selkeästi oppimisen paikka.

Veljekset kirjoittivat kaksi mielenkiintoista kirjaa. Mihkel Raudin ”Rapa roiskuu” ilmestyi suomeksi vuonna 2013 ja Rein Raudin ”Rekonstruktio” vuonna 2015.

Kirja toisesta maailmasta

Nyt vaihdamme lajia.  Siirrymme velipojan mielenmaisemiin. Mihkel Raud on kitaristi, toimittaja, tv-tähti ja nyttemmin parlamentin sosiaalidemokraattinen jäsen. Mihkel Raudin ensimmäisessä suomennetuissa kirjassa rapa roiskuu. Kirja kertoo 1980-luvun Viron länsimaistuvasta nuorisokulttuurista ja erityisesti nuorison musiikkikulttuurista. Mihkel Raud: Rapa roiskuu, Like, 2013. Loistava suomennos - Hannu Oittisen taiteilemana. Miten tuo suomennos onkin niin hyvä, ihan kaikkia ajan sanoja voi toistella ja maistella. Alkuperäisteos on nimeltään ”Musta pori näkku”. (Rapaa päin näköä). Se kertoi erilaisella tavalla neuvostoeestin menosta ja meiningistä ja lukemattomista nuorista - nimeltä mainiten. Loistavaa, on sitten puhe elävistä tai eläneistä ihmisistä! No, kyllä se loisto voi monen mainitun mielestä olla hyvin suhteellista. Luulisipa kirjasta syntyneen jo kunnianloukkausjuttuja. Niin paljon on lastin heittoa, lestin heittoa, huulen heittoa ja niin paljon on ”vähemmistöryhmien” ivailua alkaen Neuvostoliiton armeijasta ja muistakin homppeleista. Kysynkin tuon armeijan läpikäyneiltä virolaisilta tuttavilta oliko se niin punaisessa armeijassa? Eivät tunnistaneet omalta kohdaltaan. Taitaapa siis osa jutuista, ja aika suurikin osa, mennä kirjallisen vapauden piikkiin. Mutta eipä tuo kirja taida nyt pyrkiä aivan dokumentti olemaankaan. Hienon karhea se on. Kehotus: kirjakauppaan!

  

Mihkel Raudilla on myös toinen suomennettu kirja: Sininen on sinun taivaasi. (Sinine on sinu taevas, 2010.) Suomentanut Jouko Vanhanen, Like, 2011. Arvosteluissa romaanin sanotaan olevan sotkuinen, häijy, ja umpimusta satiiri, sanotaan sen vielä sisältävän irvokkaita yksityiskohtia ja raakuuksia. Kannattaisiko sellaista ryhtyä lukemaan? Tuollaiset asiat eivät jaksa hirvittävästi innostaa enää tässä iässä. En taida ostaa – tai mietitään!

Tästä klikkaamalla voit kuunnella ja katsella Mihkel Raudia kumppaneineen:

Singer Vinger Noored on hukas

https://www.youtube.com/watch?v=895cdWtbVss

Uusi Vuosi voi muuttaa meidät

Luen Tallinnan Rututänavan vanhaa vieraskirjaa. Siellä törmään Pokemon-aikaan vuodelta 2000. Kyläilevä lauluntaitaja ja sittemmin ansioitunut kirjallisuuskriitikko saa kritiikin aiheen. Hän kirjoittaa: ”Pokemon -evakkoreki karahti kolisten Toompeanmäkeen, eikä japanilaista kaikennielevää lapsilobotomiaa pääse karkuun edes wanhaan Hansakaupunkiin?!  

Tämä oli Pokemonien alkuaikaa, vuosi 2000. Ensimmäiset Nintendon pelit julkaistiin. Niitä pelattiin Game Boy -nimisellä laitteella. Muistattehan nuo laitteet ja niiden invaasion?

  

Vieraskirja täyttyy pokemoneista. Sinne kirjoitetaan ”Pokemon is the best!”. Minun lastenlapseni tunnistivat ehkä neljä lintulajia: varis, lokki, harakka ja kottarainen. Mutta he tunsivat noin sadan pokemonin ominaisuudet: evoluution ja etymologian.

Aika on muuttunut. Niinkö? Ovatko ajat nyt toisesta maailmasta? Vietämme uudenvuoden aikaa. Lapsia on talossa neljä. Vanhempia senioriaikuisia on kaksi ja keski-ikäisiä työelämäaktivisteja kolme.Nuorin katsoo Ipadistaan ranskalaisia lasten videoita. Kaksi seuraavaa pelaa padeillansa yhteispelinä Minecraftia. He rakentavat kaupunkia. Valmiina on uimahalli, neljä asuintaloa, kahvila ja pilvenpiirtäjähotelli. Pieneen kylään johtaa kaivosrata. Ympärillä pyörii eläimiä, kuten koiran kokoisia vihollishämähäkkejä, zombeja, jousipyssyllä ampuvia luurankoja, susia, hevosia, aaseja, lampaita, lehmiä, possuja ja jäniksiä. Kotieläimiksi on otettu kissa, sekä possuja ja jäniksiä. Jatkossa on tavoitteena rakentaa kaupunkia isommaksi ja hienommaksi. Jos mahdollista kaupunkia voitaisiin rakentaa vuorokauden ympäri.

Kuvassa näkyy vasemmalla ylhäällä asuintalot, oikealla ylhäällä korkea hotelli sekä asuintaloja, vasemmalla alhaalla on Antin olohuone sänkyineen, oikealla alhaalla jänikset syövät niille tuotua porkkanaa. Eläimiä on ruokittava.

Kysymyksiä herää. Voiko tuo köyhä virtuaalimaailma olla kiinnostavampi kuin tämä ovensuussa oleva todellinen satojen vuosien kuluessa rakentunut uskomattoman ihmeellinen todellisuus. Nämä kuvat otti Antti Honkasalo, toinen Minecraftareista.

Neljäs nuorista katsoo videoita. Hän etsii erilaisia hauskoja videoita. erityisesti hän etsii videoita, joissa voi nauraa. Hän hihittelee itsekseen löydettyään makoisan videon. Hänen hienoin löytönsä on video, jossa kaksi pelaajaa kilpailee napin painalluksen nopeudesta musiikin päättyessä. Häviäjä saa sähköiskun. Iskun saaneen naamanilmeet kiinnostavat. 

Aikuiset löytävät kaikki kohtalonsa sähköisen viestinnän piiristä. Ei, ei jatkuvasti, joskus tehdään ruokaa – ihanaa sellaista. Joskus käydään kaupassa. Joskus kävelyllä. Kaikki ikään kuin viihtyvät. Yksi vain tuntuu puuttuvan. Yhteinen keskustelu. Yhteinen debatti. Yhteinen dialogi. Itse asiassa kukaan ei tiedä mitä muut ajattelevat. He kyllä varmaan ajattelevat. Lapset eivät joudu kuuntelemaan aikuisten keskustelua. Ehkä he erehtyvät ajattelemaan aikuisten olevan samaa mieltä kaikesta. Tai sitten luulevat ettei asioista olla mitään mieltä. Aikuisista yksi saattaa katsella nuorten jääkiekkoa, toinen aikuisista on liimautunut Iphonensa näppäimiin, kolmas on FB addikti. Neljäs, minä, roikun koko ajan läppärin nurkassa. Pitäisi tehdä blogia. Joku varmaan odottaa sanomaa – niin tärkeätä. Yksi häärii keittiössä. Hän on jättänyt läppärin kotiin. Hän siivoaa ja laittaa ruokaa, tiskaa ja pesee pyykkiä. Kyllä häntä autetaan. Lapset auttavat ja aikuiset auttavat. Keskusteluun vain ei ole yhteistä hetkeä. Siinä onkin miinuslasien herättävä saldo.

Plusmerkkiset lasit

Positiiviset lasit katsovat maailmaa toisin silmin. Kaikki on hyvin. Tästä voi rakentaa. Mutta, muutos ei synny itsestään. On tehtävä uudenvuoden päätöksiä. On itse noustava. Muutos ei tapahdu lasten protestin kautta. Sen on tapahduttava meidän oman protestimme kautta. Muutos alkaa valokuvausretkellä keskiaikaiseen kaupunkiin. Se on tässä meidän ympärillämme. Sen kauneus ylittää kaikki virtuaalimaailman rakennelmat. 

Tallinnassa on ihana talvi. Se sopii hyvin ajattelun herättäjäksi. Siirtykäämme yhteiseen maailmaan.