torstai 5. maaliskuuta 2015

Purkamisajasta hyötykustannukseen

Varsinainen seminaarisuma saavutti huippunsa parin viimeisen viikon aikana. Seminaarien aiheet pyyhkivät insinöörin reviiriä, sen myös laajasti ylittäen. Kaikki alkoi kaupunginmuseosta. Museon ihanat naiset olivat järjestäneet Sofiankadulla tilaisuuden nimellä Kun Helsinkiin rakennettiin City –keskustelutilaisuus. Paikalla oli arvokas esitelmöitsijäjoukko. Heidän tehtävänään oli keskustella museon julkaisemasta teoksesta: KUN HELSINKIIN RAKENNETTIIN CITY - KESKUSTAN VUOSINA 1945–1990 VALMISTUNEET LIIKERAKENNUKSET. Teos muuten löytyy netistä tällaisella osoitteella http://www.hel.fi/static/hkm/pdf/helsinki_city.pdf .

 Kerrassaan hieno kirja Helsingin purkamisajan seurauksena syntyneen korvaavan rakentamisen tuloksista. Aura Kivilaakso ja Johanna Björkman kumppaneineen ovat tehneet arvokkaan ja tarpeellisen työn.

Tilaisuus alkoi hieman pitkähkön kuivalla alkuesityksellä, mutta sitten kun Johanna Björkman pääsi asiaan, eli johtamaan paneelikeskustelua, oltiin hyvässä hapessa. Keskustelun aloitti Ville Helander tuttuun pohdiskelevaan tyyliinsä. Tyyli ei ole muuttunut siitä, kun hän aateveljensä ja kirjailijatoverinsa Mikke Sundmanin seurassa, Kämpin purkamisen aikaan, pohdiskeli Tarmion turmioksi koituneen teoksensa sanomaa. Teos oli tietenkin Helander, Vilhelm; Sundman, Mikael 1970. Kenen Helsinki. Raportti kantakaupungista 1970, WSOY. Juuri tuohon aikaan oli tapahtumassa se kaikki, josta kaupunginmuseon julkaisema kirja kertoo. 1960 kuvulla purettiin vanhaa rakennuskantaa Helsingissä enemmän kuin Neuvostoliiton pommikoneet niitä sota-aikoina onnistuivat tuhoamaan. Luojan kiitos, sillä jos olisimme Hampuri, Dresden tai joku sadoista Keski-Euroopan kaupungeista tuon kaupunginmuseon kirjan paksuus ylittäisi puhelinluettelon paksuuden virsikirjapaperilla painettuna.
  

Tuosta ajasta onkin jäljellä YLE arkistossa Villen ja Miken haastattelu, siinä vain Ville puhuu ja Mikke hymyilee. Klikkailepa sieltä ajan kuvaa, noilta ajoilta: http://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/10/19/kun-suomi-muutti-lahioon


Arvovaltainen keskustelijajoukko on ”hulluna Helsinkiin”. Vasemmalla Ville Helander piiloutuu kämmenensä taakse - hän saattaa hymyillä, Anna Helander rakennusvalvonnasta ikään kuin ujostelee, katsoo lattiaan, Anni Sinnemäki tyylikkään décolletée on kuvassa kuin myrkyn niellyt – pinnistele vieraalla kentällä, Anja Kervanto-Nevanlinna on odottavan valpas, haluaa sanoa - jos vain saisi puheenvuoron, Mikko Särelä miettii rennon näköisenä - ajattelee bulevardien parantavaa voimaa.

Keskustelun sisältöön en uppoudu. Se velloo laidasta laitaan, niin kuin pitääkin. Joskus suunvuoron saaminen on vaikeaa. Niin innostuneita ovat puhujat. Jopa niin, että Brondan talokin siirtyy erehdyksessä Kasarmikadun kulmaan. Oli jopa hauskoja huomioita. Hanna Helander sanoi, ettei vanhaa Pukevan taloa Kaisaniemenkadulla kukaan kaipaa. Tähän Anja Kervanto-Nevanlinna: ”No, no!” Niin sanoin minäkin - vielä viime vuonna, kunnes viisaat valistivat vaikenemaan. No, vaikka vaikenenkin, kukaan ei voi minua pakottaa rakastamaan tuota nykyistä fasadia.

’’Puhuttiin myös laajasti Maximista. Apulaiskaupunginjohtaja elokuvaihmisenä puhui paljon. Nyt on tekojen aika. Ihmettelin hieman miksi kaupunkiaktivisti Särelä oli kutsuttu paikalle. Ei kai hän aio kaupunkia lisäämällä vanhoja arvokkaita rakennuksia purkaa ja rakennustaidetta ylenkatsoa? Eipä niinkään, oli vain kysymys siitä, että tilaisuudesta tuli yllättäen myös bulevardisoinnin markkinatilaisuus. En tiedä miten se liittyi aiheeseen? No, anteeksi vaan, mutta minäkin tulen neuroottisen herkäksi tuon aiheen suhteen. Vihreät tuntuvat sitä poksauttelevan kuin kuohuviinipullon korkkia.

Maxim kumminkin kiinnostaa
Olenhan nyt Maximissa käynyt katsomassa hyviä elokuvia, viimeksi huippuhyvät ”Rumpali” ja Ida”. Maximissa on kaksi salia. Kellarissa oleva pienempi sali on koristeellinen ja sisältää vanhoja rakennusosia. Yläsali ja koko saneeraus toteutettiin 1970 luvulla Eliel Muoniovaaran suunnittelemana. Eliel on tietysti vanhan kaverin, poika Muoniovaaran, ”Muoniksen” isä. Vuonna 1972 vahvistetussa asemakaavassa oli määrätty, että tontilla ollut rakennustaiteellisesti ja kulttuurihistoriallisesti arvokas sisätila voidaan purkaa, mikäli riittävä määrä sen vanhoja sisustusosia siirretään uuteen teatterisaliin. Näitä ovat seinävalaisimet, seinäpaneelit, kullatut reliefit ja friisit. Näin ilmeisestikin tapahtui, sillä totta puhuen alasali näyttää aivan ”oikealta”. Rakennesuunnittelijana tuossa 70-luvun hankkeessa toimi insinööritoimisto Paloheimo & Ollila. Elokuvateatteri peruskorjattiin vuonna 1997, jolloin elokuvateatterien esitystekniikka sekä molempien salien penkit uusittiin. Nyt rakennusta uhkaa saneerautumisvaara.
  

En ole koskaan arvannut istuvani yläsalissa ystävieni Eeron ja Matin konstruoiman betonisen ruutukaton alla. Soitin Eerolle ja pyysin muisteloa 70-kuvun loppupuolen tapahtumista. Eero käski luokseen Tuusulaan ja piirsi katon kuvan. Se edustaa Eeron mukaan ”oikeata konstruktivismia”: rakenne muuttuu korkeammaksi laatan keskustaan mentäessä. Joutuuko tuo katto nyt purettavaksi talon uudisrakentamisen yhteydessä? Muuten Maxim pitäisi säästää juuri tuollaisena kuin se on!

Kirjassa on todella mielenkiintoista tekstiä syvältä, stilistisesti ehkä hieman huolimatonta, mutta ei haittaa. Tekisi mieli sormeilla montaakin kohtaa, mutta nyt on kiire seuraavaan seminaariin. Niin vielä, erityisesti harmittaa tuo vanha Kestikartano, entisessä VPK:n talossa. Kaksi juttua. Pentin hääjuhlat vietettiin juuri tuossa Aarne Ervin sisustamassa tilassa. Kestikartano edusti jotain ja se olisi tullut säilyttää. Ehkä silloin, sodan jälkeen, haluttiin tuo karjalaisuuskin hieman kätkeä. Rakennus itsessään: en tiedä. Talo muuten purettiin vuonna 1967. Mutta juuri tuon rakennuksen kellarissa olin pitämässä luentoa arkkitehtiosaston ulkomaisille opiskelijoille liikennesuunnittelusta. Rohkenin ottaa huonoksi esimerkiksi vastapäisen talon viuhuvat rampit. Ne valmistuivat samana vuonna 1967. Kansainväliset nuoret eivät lainkaan hyväksyneet luennoitsijan konservatiivisuutta. Heidän mielestään Makkaratalon rampit edustivat modernia uutta aikaa parhaimmillaan. Heidän mielestään ne eivät rikkoneet kaupunkikuvaa. Kaupunkikuva oli muuttumassa, uudistumassa. Ne olivat osa tulevaisuutta. Nyt ne on purettu. Tuliko hyvä? No ei, kun nyt sitten taas purettiin se Revellin mahtava avoin alamaailma. Se, joka imaisi sisään puupäällystettyjen alaslaskettujen kattojen ”tulevaisuusmaisemaan”, sallien kulkemisen ja olemisen. Muuten muistatteko, että Keskuskatu 7 saneerauksen yhteydessä rakennettiin luiskat maan alle ja mikä siellä olikaan: Drive in Bank, amerikkalaiseen malliin. Toinen tuon kadonneen pankkiunelman edustaja on vieläkin nähtävissä Hakaniemen ympyrätalon äärellä.
  

Tässä kuvassa vasemmalla näkyy talo, jossa sijaitsi Kestikartanon ravintola, minun hääjuhlapaikkani, talon inkarnaation kellarissa, vai oliko se juuri tuo talo, oli se, luennoin kansainvälisille arkkitehtuuriopiskelijoille vastapäisistä rampeista. Sanoin etteivät ne sovi kaupunkiin. Siitäkös opiskelijat äityivät.

Kaupunginkanslia asialla, mihin Helsinki mahtuu?
Seuraava kongressi oli odottamassa. Se oli Helsingin kaupunginkanslian vuotuinen projektiesittely. Väkeä on todella tuvan täydeltä. Kaupunki rakennuttaa ja rakentaa. Systeemi on kaupunginkanslian alaisen aluerakentaminen - yksikön hallinnassa. Homma kuuluu Anni Sinnemäen rooteliin. Ilmankos hän esitteli ylpeänä väkensä aikaansaannoksia. Jostain syystä tuossakin alustuksessa hehkutus meni yleiskaavavision puolelle, vaikka tässä seminaarissa aiheena olivat ne projektit joilla kaupunki yrittää päästä 5500 uuden asunnon vuositavoitteeseen. Vuonna 2012 valmistui 5000 asuntoa ja vuonna 2013 4500 asuntoa. Viime vuonna valmistuneiden asuntojen määrä putosi 4000:een. Tavoitteeksi on asetettu 5000 asuntoa vuodessa. Kirimistä siis on. Espoolla tuo 2014 luku oli 2500 ja Vantaalla 2300.  Vantaa on kova kirijä.

Kaupunki esitteli kaikki aluerakentamisen kohteensa. Ihmettelin itsekseni miten pitkälle nuo hienot hankkeet riittävät ja tein saadusta aineistosta tällaisen kuvan. Näyttää siltä, että käynnistetyt hankkeet riittävät kymmeneksi vuodeksi. Sitten loppuu. Ryhdytäänkö sitten muuttamaan moottoriteitä tonttimaaksi. Yleiskaavavision mukaan sieltä löytyisi rakennusmaata 150000 asukkaalle. Vuoden 2020 jälkeen 30 vuoden aikana 5000 asukasta vuodessa ajatellaan asutettavaksi yleiskaavan bulevardikohteisiin. Rakennetaanko sitten mereen? Tallinnan tunnelista tulisi hyvää pengertäytettä. Olenko tosissani? En! 


Viereisessä kuvassa näkyy juuri alkaneiden tai pian alkavien aluerakennus-kohteiden vaikutus Helsingin asukaslukuun.
  


Pasilan esittely on vauhdissa. Kaikki projektinjohtajat olivat mainion hyviä esittelijöitä ja aineisto oli hienoa. Projektit vaan eivät aivan kaikilta osin vanhaa helsinkiläistä vakuuttaneet. Pelkäänpä tuota Pasilaakin. Ettei vain segregaatio iske pahanlaisesti. Mutta onnea!


Seuraava seminaari odotti jo lähes kulman takana. Tosin kyllä ensin vietettiin viikonloppua. Kyseessä oli INFRA 2015. Oli puhe infrajohtamisesta. Vanhaan tapaan se pidettiin Wanhassa Satamassa. Tila toimii mainiosti ja vanhat ajan patinoimat puurakenteet pakottavat ajattelemaan satamajätkien touhuja. Luen juuri Armas J Pullan kuvausta vanhasta Helsingistä. Siinä puhutaan paljon Helsingin ”kalifornialaisseuduista”. Katajanokka oli yksi niistä. Sinne tönöjen joukkoon ei kunnon kansalaisilla ollut asiaa. Armas J Pullan kirja on ihana. Jos vielä jaksat lukea blogejani, törmäät asiaan viikon parin sisään.

Poliitikoilla on sana hallussa, mutta tieto hk-suhteen sielusta puuttuu
Infran monipuolisesta aineistosta vain pari mielenkiintoista juttua. Huippuna kaikelle oli poliitikkojen keskustelu infrahankkeiden priorisoinnista. Auri Häkkinen Rakennuslehdestä oli yhtenä tenttaajana. Tentattavat olivat kaikki supliikkiväkeä. Ei ihmekään, sillä osa oli jo eduskunnan pitkäaikaisia veteraaneja. Kalle Jokinen (kok), Antti Lindtman (sdp), Mirja Vehkaperä (kepu) ja Martti Korhonen (vas) heittivät tottuneesti huulta. Onko Suomi tyhjennettävä vai säilyykö maaseutu? Jos Mirja Vehkaperältä kysytään selviää, että maaseutua tarvitaan biotalousyhteiskunnasta. Jos Martti Korhoselta kysytään, selviää maaseutukeskusten, etenkin Oulun tärkeys. Jos lahtelaiselta Kalle Jokiselta kysytään, korostuu korridorimallien suuri mahdollisuus. Antti Lindtmania kismittää Pisara. Miksiköhän niin paljon? Saisivatpa nyt edes Kehäradan kaupunkihankkeet liikkeelle, onhan Kehärata valtava satsaus juuri Vantaan kehittämiseen. Lindtmanista on sama missä ihmiset ovat, kunhan investoinnit saadaan etelään. Hän hieman liioittelee Kehäradan maankäyttövaikutuksista. Minä, Kehärataan vahvasti sitoutuneena suunnittelijana haluankin kysyä: missä ovat ne 50000 uutta asuntoa radan vaikutusalueella?

Liikenteen priorisoinnista selkeäksi ykköseksi nousi perustienpito ja perusinfran ylläpito. Se on oikeastaan selvääkin selvempää. Mutta on myös investointihankkeita, joiden priorisointi olisi kiinnostanut. Ja etenkin yleislinjaus. Satsataanko vielä ratoihin vai loppuuko tämä ihmeellinen ajanjakso, jolloin raideinvestoinnit nousivat ennen näkemättömälle tasolle? Vielä niitä olisi pussissa odottamassa: Lentorata, Esa-rata, Porvoon rata, pohjoisen radat, Tallinnan tunneli, kehitetty Pisara, pikaraitiotiet ja erityisesti joukkoliikenteen ja yksilöllisen liikenteen muodot yhdistävä terminaalijärjestelmä. Ja sitten vielä keskikaistatiet ja pientiet, älyliikenteen satsaukset, sujuvuusmaksut, Kyllönen-Ollila tienkäyttömaksut, liikenne tuottavana palveluna – tarkoittanee innovatiivisia verotuottoja, sähköautojen latausjärjestelmä, logistiikan uudistukset verkkokauppaan liittyen, jne. jne.

Kaikki tuntuvat tietävän jotain hk-suhteesta, he sanovat No Good!
Hyötykustannussuhteesta on tullut poliitikkojen ja kansan suussa maaginen käsite. Onhan siinä kysymys hyötyjen ja kustannusten vertaamisesta. Ystävälläni Ekku Anttilalla on selkeä käsitys taloudenpidosta: kunhan vain enemmän tulee sisään kuin menee ulos, niin firma kannattaa. Tämä on selvää, Ekku puhuu rahasta. Hk -suhteeseen työnnetään kuitenkin myös rahan lisäksi arvoja ja tunteita. Sinne tungetaan kuvitteellisia korkokantoja sekä mielipahaa. Eniten sinne tungetaan aikaa, Mikä on aika ja mikä on sen arvo? Onko se kaikille sama? Mutta jotain mittatikkua tarvitaan. Päätöksentekijät ja suunnittelijatkin tarvitsevat sellaista. Poliitikot pyysivät sitä meiltä – ammattilaisilta! Sanommeko; ”Niet snaju!”

Kevytraitiotie?
Hetkinen. Pikaraitioteistä tulikin mieleeni hauska sana, jota en ole ennen kuullut. Ainakin Teemu Vehmaskosken ROTI-esitelmässä se esiintyi ja jossain muussakin. Se sana oli ”kevytraitiotie”. Mikä on kevytraitiotie? Onko se raitiotiestä eli ratikasta eli raitsikasta eli skurusta eli sporasta kevennetty muoto. Vai tarkoitetaanko sillä itse asiassa näistä kevytraitioteistä raskautettua versiota esimerkkinä Jokeri. Sitä on yleensä kutsuttu pikaraitiotieksi. Siis meidän sporamme taitaakin olla kevytpikaraitiotie. No, kai nyt tiedän sanan olevan jonkinlainen suora käännös sanasta Light rail, joka siis tarkoittaa raskaasta raideliikenteestä kevennettyä muotoa.

Teenun esitys oli muuten erittäin hyvä. Hieno visualisointi ja ytimekäs esitys. Et kai Teemu ottanut tosissasi kun hieman sinua ”opastelin” blogissani viikko pari sitten?  Julkisuuden henkilöillä on julkisuuden kirot.

Siltapalkinto Joensuuhun ja meille myös!
Yllättävä ilonaihe tuli vastaan RIL - siltapalkinnon muodossa. Silta on Joensuun ”Ylisoutajan” kevyen liikenteen silta. Arvostelussa sanotaan: ”Sen muotoilu ja valaistus on onnistunut erittäin hyvin. Lisäksi materiaalien käyttö on innovatiivista. Suunnittelijan rohkeudesta kertoo sillan avaamisen toteuttaminen kääntyvänä siltana sirolta näyttävän keskituen ympäri. Silta on toimiva kokonaisuus – siinä ei ole mitään lisättävää eikä poistettavaa.”

Siinä hymyilee mairea siltaporukka kukkavihkot kädessään. Vasemmalta Pia Salmi, Jyrki Tasa, Sami Niemelä, Antti Silvennoinen, Teemu Tuomi, Tom Schneider ja Hiroko Kivirinta.






PS. Paljon jäi vielä kertomatta. Erityisesti tulen palaamaan Pellervon Pasi Holmin esitykseen Ruotsi-Suomi maaottelusta infrainvestointien suhteen. Tarvitsen viisautta, sillä 18.3 joudun ProRautatie yhdistyksen tilaisuudessa alustamaan aiheesta:

 ”Mistä rahat raiteisiin?” 
Tilaisuus on vaalikeskustelun ryydittämä. Aika on: Keskiviikkona 18.3.2015 klo 9.00 – 11.15 ; Paikka on: Helsinki, Pääpostin auditorio

Toinen tilaisuus jota nyt mainostan on tämä:



RIL tulevaisuustoimikunta järjestää torstaina 26. maaliskuuta klo 17:00 Laiturilla keskustelutilaisuuden rakentamisen tulevaisuudennäkymistä pääkaupunkiseudulla. Tilaisuudessa ovat puhujina ylijohtaja Liikennevirastosta, kaupunkisuunnittelupäälliköt Espoosta ja Vantaalta, yleiskaavapäällikkö ja liikennesuunnittelupäällikkö Helsingistä sekä talonrakennustoiminnan toimitusjohtaja Rakennusteollisuudesta. Tilaisuuden nimi on:

”Mitä tulevaisuus tarjoaa rakentajille kasvavalla pääkaupunkiseudulla?”

Sivukysymyksenä tarkastellaan ajankohtaista yleiskaavavisiota: ”Ratkaiseeko bulevardisointi tulevan rakentamistarpeen?”, lisäksi kysytään: ”Minne liikenne pannaan: teille, raiteille vai loppuuko se?”

Puhujina:
Tarja Laine, kaupunkisuunnittelujohtaja, Vantaa
Torsti Hokkanen, kaupunkisuunnittelupäällikkö, Espoo
Kari Ruohonen, ylijohtaja, Liikennevirasto
Rikhard Manninen, yleiskaavapäällikkö, Helsinki
Reetta Putkonen, liikennesuunnittelupäällikkö, Helsinki
Kim Kaskiaro, toimitusjohtaja, talonrakennus RT
Tilaisuuden puhetta luotsaa professori Pentti Murole

Tilaisuus pidetään Laiturilla, vanhalla linja-autoasemalla, osoitteessa Narinkka 2 Kamppi, Helsinki.

Tilaisuus alkaa klo 17:00 ja päättyy klo 19:00. Tervetuloa!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti