torstai 30. lokakuuta 2014

Menneisyyden majakoita laskeutuvassa sumussa?

Mitalisatoa urheilussa
Suomalaisten näkymättömyys kansainvälisen arkkitehtuurin kentällä on kirvoittanut puheenvuoroja. Se on hauskaa, että puhutaan ja kirjoitetaan. Erityisesti vertailut jalkapallosaavutuksiin ovat nousseet keskeiseksi aiheeksi. Joku on laskenut, ettei Suomen kuuluisikaan näkyä kansainvälisen arkkitehtuurin tilastoissa meidän vähäisen asukaslukumme johdosta. Kukaan ei kuitenkaan vielä ole tutkinut suomalaisten olympiamitalien määrää suhteessa asukaslukuun ja verrattuna muihin maihin, eikä palkittujen suomalaisten muotoilijoiden esiintymistiheyttä Milanossa tai Venetsiassa. Saanen siis muistuttaa että Suomen sankariurheilijat ja sankarisuunnittelijat ovat olleet kyllä aiemmin esillä, vai mitä sanotte seuraavana olevista parista tilastosta? Kuulin jo vastaväitteen – ei pidä paikkaansa, huono tilasto: kaikenlaisiin kisoihin osallistuneiden kansojen määrä oli aiemmin huomattavan vähäinen. Vastaus: en ole nyt tekemässä tieteellistä ja vertailukelpoista antropologista tutkimusta - kunhan lasken mitaleita.
  

Suomalaiset sankariurheilijat ovat aikoinaan kahmineet mitaleita roppakaupalla. No, on todettava, että kun vuosisadan alun olympialaisissa oli 2000 urheilijaa, niin viimeaikaisissa kisoissa urheilijoiden määrä on ylittänyt 10000. Siihenkin suhteutettuna tuntuu siltä, että suomalainen sisu on laimentunut tai sitten dopingaineet olleet vähemmän väkeviä. Eniten olympiamitaleja on kahminut, kukas muu kuin Paavo Nurmi (12 mitalia). Kaikkiaan suomalaiset ovat saaneet itsenäisyyden ajan kesäolympialaisissa 271 mitalia.

Mutta myös taiteessa
Mitaleja on sadellut myös taiteen ja erityisesti muotoilun areenoilla. Tämäkin mitalisade on ollut hupenemaan päin. Suuria sankareita olivat moninkertaiset mitalinaiset ja miehet Aino Aalto, Dora Jung, Timo Sarpaneva, Tapio Wirkkala, Rut Bryk, Kaj Franck, Ilmari Tapiovaara, Birger Kaipiainen ja vielä monet muut. Kaikkiaan suomalaisia palkittuja on noina vuosina ollut 25 taiteilijaa.  Törmään tällaiseen otsikkoon: ”Kansainvälisyys on elinehto myllerryksessä olevalle muotoilualalle”. Sanojina ovat vuonna 2013 palkitut nuoret muotoilijat Mari Isopahkala ja Iina Vuorivirta. Design Forum valitsi heidät vuoden nuoriksi muotoilijoiksi. Tämän vuoden palkittu nuori suunnittelija on kenkäsuunnittelija Minna Parikka. “MY DESIGNS ARE LIKE LOVE LETTERS FROM ONE SHOE LOVER TO ANOTHER. LIFE IS TOO SHORT TO TAKE STYLE TOO SERIOUSLY.” Tällaisia nuoria juuri tarvitsemme. Vilkaisepa tuon Minna Parikan sivuja: http://minnaparikka.com/collection/

Dora Jung ja Timo Sarpaneva voittivat 3 kertaa ja Tapio Wirkkala 2 kertaa Grand Prix -palkinnon. Yhden kerran voittajia oli useita, joukossa mm. Kaj Franck ja Antti Nurmesniemi. Mitaleja tuli helisemällä, kaikkiaan suomalaiset saivat vuoteen 1968 mennessä 56 palkintosijaa tai kunniamainintaa. Kaiken tämän suomalaismenestyksen takana oli Herman Olof Gummerus. Hänellä oli aina neilikka napinlävessä. Pukunsa hän teetti aina samalla vaatturilla Lontoon Savile Row'lla. Keräilijänä häntä kiinnostivat kiinalaiset nuuskapullot. Hän vei suomalaisen muotoilun maailmankartalle. Hän oli samanlainen ihminen kuin Maire Gullichsen. He tunsivat kaikki silmäätekevät. Ilmeisesti onkin niin, että tällaiset ihmiset meiltä nyt puuttuvat.

Milanon Triennale vallattiin
Mielenkiintoinen juttu muuten tuo 30. toukokuuta 1968, Milanon XIV Triennalen avajaiset oli järjestetty tuolle päivälle. Triennalessa oli vahva Suomen osasto – niin kuin tavallista. Suomen organisaatiokomiteassa olivat H.O. Gummerus, Jonas Cedercreutz, Timo Sarpaneva, Antti Nurmesniemi ja Tapio Wirkkala. Näyttelyarkkitehtina oli Yrjö Kukkapuro. Mutta heti avajaisseremonian jälkeen tapahtui. Opiskelijat, etunenässä arkkitehtiopiskelijat, hyökkäsivät Triennaleen ja valtasivat sen ja ohimennen särkivät näyttelyaineistoa. Näyttely lykättiin ja avattiin uudelleen vasta parin kuukauden päästä. Mielenosoittajien mukaan he eivät taistelleet näyttelyä tai sen pikkuvirheitä vastaan, vaan he taistelivat fasistista hallintoa vastaan. Näin kertoo Maurizio, lakia silloin opiskellut ”vallankumouksellinen”. Tämän näyttelyn valtauksesta hän ei halua ottaa kunniaa, jääköön se arkkitehtiopiskelijoille! Muuten on jotenkin mielenkiintoista että keskeytetyn näyttelyn kuraattorina oli arkkitehti Ciancarlo De Carlo - Suomen ystävä ja poikani työnantaja. Hänen näyttelynsä teema oli erittäin sosiaalinen ja korosti vuorovaikutusta kansalaisten kanssa. Sattui kuitenkin syntymään väärään aikaan. Juuri tuohon aikaan Pariisissa poltettiin Rue St. Michelin metroasema ja kaduilla löytyi seuraavia kirjoituksia:

Katukivi on kaiken ajattelun päätepiste
Olkaa realisteja – vaatikaa mahdottomia.
Te kuolette hyvinvointiin.
Betoni kasvattaa välinpitämättömyyttä.
Täytyy systemaattisesti tutkia sattumaa.
Pallo pelaajille.
Jumala ei ole konservatiivi.
Toiset uskovat rakkauden voimaan, toiset luokkataistelun voimaan.
Tavarat ovat oopiumia kansalle.
Työtätekevät ihmiset ikävystyvät, kun heillä ei ole työtä;
ihmiset, jotka eivät tee koskaan työtä eivät ikävysty ikinä.
Onko rikkaus sitä, että tyytyy köyhyyteensä?

 

Milanon 14. Triennale vuonna 1968 vallattiin! Suomalaiset olivat silloin vallan näkyviä!

Ei oteta näkymättömyyttä liian vakavasti – astutaan kuitenkin esiin!
Niin, suomalainen näkymättömyys, se oli tämän kaiken lähtökohtana. Ei nyt oteta näitä asioita niin kovin vakavasti – vaikka ne hyvin vakavasti otettavia ovatkin. Arkkitehti Kimmo Liimatainen ottaa kuitenkin arkkitehteihin osuvan ”pilkan” hyvin vakavasti. Rakennuslehti näyttää nyt saaneen tuon pilkkaajan maineen ja erityisesti ystäväni toimittaja Auri Häkkinen on saanut harteilleen ansaitsematonta syyllisen viittaa. Jos teitä nyt kiinnostaa tämä keskustelu, joka sai osittain alkunsa minun blogistani, niin tuohon klikkaus: http://valtakunnan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/
.
Mennäänpä nykypäivästä menneisyyteen, siellä on niin turvallista
Minä kun juuri täytin tasaisen pyöreitä numeroita, en pysty paljon vaikuttamaan tulevaisuuteen. Vaikka ystäväni Mattikoo minua sinne tulevaisuuden salojen äärelle jatkuvasti kutsuukin, olen havainnut, että on parasta pysyä menneisyydessä. Ja nyt juuri on sopivaa pysyä hieman suomalaisen suunnittelun kansainvälisessä menneisyydessä. Siinä kansainvälisen suunnittelun menneisyydessä, jossa vielä olimme hieman näkyviä.

Ajattelen omaa alaani. 1980-luvun loppuvaiheen ja 90-luvun alkuvaiheen suuressa lamassa suunnittelun vienti oli välttämättömyys. Aika oli nyt sellainen, että markkinoille oli mentävä. Ne eivät tulleet meitä täältä Suomesta hakemaan. Onko tämä uutta? No, ei varmasti ole uutta.

1970-luvulla vientiä aloitettaessa oli valtavaa innostusta. Perustettiin vientiryhmiä. Oli Tapiola Consultants, oli Finnmap, oli Finnconsult, oli Finnplanco, oli Kaupsu, oli FAC -lempinimeltään ”fucking architects”, oli meille rakas Devecon ja vielä muitakin, jo unholaan painuneita. Uskottiin, että suomalaisen arkkitehtuurin ja yhdyskuntasuunnittelun vienti puree. Vientiin lähdettiin innostunein mutta köykäisin voimin. Kielitaito oli puutteista ykkönen. Opittiin sanoja ja käsitteitä. Kulttuuriakin. Suomalaisille kulttuurin oppiminen olikin suhteellisen helppoa. Ihmeellistä kyllä.

Hienoja malleja
Olihan meillä viennin aloittamiseen loistavia esikuvia - itse suunnitteluviennin maestrot: isä ja poika Saarinen, Aalto, Revel, Pietilä, Siren ja muitakin.  Katsotaan muutama kuva.



Alvar Aallon Baker House Bostonissa oli innoittava esimerkki. Aalto suunnitteli sen vuonna 1945 ollessaan MIT:ssa professorina. Talo valmistui vuonna 1948. Douglas Shand-Tucci kirjassaan “Built in Boston: City and Suburb, 1800-2000” kirjoittaa: ”Baker House for Boston is what the Guggenheim Museum is for New York.”














Toronton kaupungintalo oli Viljo Revellin, Heikki Castrénin, Bengt Lundstenin ja Seppo Valjuksen kansainvälinen arkkitehtuurivoitto vuodelta 1958. Eero Saarinen oli yksi juryn jäsenistä, hän oli valitsemassa voittajaa yli 500 ehdotuksen joukosta. Työllä oli ainutlaatuinen referenssiarvo vientiä suunniteltaessa ja tulevasta maailmanmenestyksestä unelmoitaessa. Vuonna 1965 toteutunut rakennus oli meidän ykkösreferenssimme.  Varmaankaan rakennuksen viuhuvat rampit eivät vähiten vaikuttaneet meidän tulevaisuusmyönteiseen maailmankuvaamme.
  
 

Eero Saarinen halusi suunnitella: ”The simpliest skyscraper in New York”. Hänen 38 kerroksinen CBS torninsa sai lempinimen ”blackrock”. Talo valmistui vuonna 1964. Torni liittyy hienosti katutilaan. Toinen Saarisen ikoni on TWA:n terminaali. Alemmassa kuvassa rakennus on sumussa ohittavalta skylinelta kuvattuna. Terminaali valmistui vuonna 1962. Terminaalikäyttö sitten päättyi ja uusiokäyttöä on tulossa. Voiko nyt Saarista ottaa tähän suomalaisuuden majakaksi? Vastaus: kyllä!











Toke Korhonen oli mieluisa ystävä. Toivo Korhosen toimisto kutsuttiin Perun Liman kansainväliseen kutsukilpailuun vuonna 1965. Token osalle tulleet korttelit näkyvät kartassa punaisella ympyröityinä. Nyttemmin taloja on lisärakennettu, niin, ettei tuosta Token alkuperäissuunnitelmasta näy enää jälkeäkään. Kilpailuporukka oli muuten melkoisen mahtava. Vai mitä ajattelet seuraavista kilpakumppaneista: James Stirling, Charles Correa, Kikukate-Kurokawa-Maki, Aldo van Eyck, Candilis, Josic, Woods ja Christopher Alexander. Legendaa! Kortteleiden toteutukasesta voit lukea jälkiarviointia tästä:  https://iqbalaalam.wordpress.com/tag/kikutake-kurokawa-maki/


Kaija ja Heikki Sirenin Linzin konserttitalo Bruckner Haus suunniteltiin vuonna 1972. Rakennus vihittiin käyttöönsä maaliskuussa 1974. Herbert von Karajan ja Wiener Philharmonikern esiintyivät avajaiskonsertissa. Tuohon aikaan, kun vientiä kehiteltiin, Linzin konserttitalo oli eräs loistava esimerkki suomalaisten mahdollisuuksista maailmalla. Se antoi meille kaikille sivustaseuraajille uskoa ja rohkeutta.

Ja kaikesta viisastuneena

Kaikkien näiden hyvien esimerkkien jälkeen kerron itsestäni. Tämä on suorastaa kopiota ja plagiaattia Dostojevskilta. ”MISTÄ KUNNON IHMINEN PUHUU KAIKKEIN MIELUIMMIN? VASTAUS: ITSESTÄÄN. SIISPÄ PUHUN ITSESTÄNI.” Itsestäni puhuminen tarkoittaa tässä yhteydessä viittauksia Devecon Oy:n hommiin maailmalla. Siinä leikissä olivat mukana insinööritoimistot Ekono Oy, Maa ja Vesi Oy, LT-Konsultit Oy ja Paloheimo – Ollila Oy sekä Arkkitehtitoimisto CJN Oy.



 Tämä kuva on Kuwaitin Jahrasta. Elettiin vuotta 1975. Se oli ensimmäinen ”vapaan viennin” tehtävä jonka saimme. Mukana olivat Olli Kivinen ja Reijo ”Jallis” Jallinoja. Elämä oli todellakin ihanaa! Mainittakoon, että kuwaitilaiset vaativat meitä poistamaan kamelinkuvat raportin takakannesta!

1980-luvun alussa oli meidän suunnitteluyhteisöllämme varsinainen näytön paikka. Suunniteltiin ja valvottiin kaupungin rakentamista Libyan rannikolla, Ras Lanufissa. Kymmeniä suomalaisia osallistui työhön paikan päällä. Kari Lautso oli projektipäällikkönä.Toiselle sadalle yltävä joukko työskenteli Suomessa. Valokuvassa vasemmalla näkyy motivoitunutta väkeä kaupungin peruskiven laskemisen aattona. Paikalla mm. Pekka Kettunen ja Kari Somma. Oikealla jo toteutettua kaupunkia parhaimmillaan. Vuosi oli noin 1986. Noiden kauniiden rakennusten suunnittelijan CJN:ssä oli Hannu Kiiskilä. Markku Piispanen hoiteli rakentamisen valvonnan.

  

Sirten kongressitalo toimi jonkin aikaa Afrikan yhdysvaltojen kokouspaikkana. Gaddafi oli isäntänä. Libyan taisteluissa rakennus vaurioitui vain lievästi. Nyt tämä huippuunsa komea Jussi Jauhiaisen ja kumppaneiden 90-luvun alkupuolella suunnittelema talo odottaa tulevaa käyttöään. Suuren kongressisalin 4500 paikkaa ovat tyhjinä – pöly laskeutuu.



Vienti on aina tunkeutumista kohti tuntematonta. Vanha perinne ja vanhat rauniot tuntuvat merkityksettömiltä. Ne saattavat tilaajan mielestä kuulua kolonialismin kielteiseen perintöön tai sitten ne edustavat vain mennyttä aikaa. Usein vieraat vaeltajat ovat ottaneet rauniot omakseen. Portit tulevaisuuteen ovat kuitenkin avoinna. Tästä on mentävä, otettava vastuu!

1 kommentti:

  1. Hyvä huomio tuo muotoilijoiden puolestapuhujien puute! Olisin kiitollinen tuollaisen muotoilun diplomaatin olemassaolosta, mesenaatista puhumattakaan.

    VastaaPoista