sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Kesälomia meillä ja muualla

Ystäväni Arto Salmela lähetti minulle sähköpostia. Hän ikään kuin kommentoi blogiani digitalisaatiosta, mutta kirjoitti: ”Ihan hyvää taas, mutta pidä vähän kesälomaa”. Liekö tarkoittanut, että kesäloma hieman rentouttaisi ajatuksen kulkua tai liekö tarkoittanut, että saisi postilaatikkonsa hieman rauhoittumaan edes kesäajaksi. Hän ei siis ole keksinyt sitä minkä tyttärenpoikani Matias minulle paljasti. Kertoi työtovereidensa asentaneen (liekö itsekin?) esto-ohjelman joka heti ja automaattisesti poistaa kaikki minulta tulevat viestit  -niiden joukossa ilmoituksen blogista.

Asiaan!
Ryhdyin miettimään tuota kesäloman olemusta. Tai oikeastaan niitä kesän ilmiöitä joihin olisi hyvä keskittyä. Ensin oli kuitenkin pakko hieman selvittää lomien pitämistä yleensä tällä planeetalla. Herää nimittäin kysymyksiä. Onko kesäloman tai muun maksetun loman pituus jossain suhteessa kansantuloon, uskontoon tai johonkin muuhun? Teinpä ensin nettiä hyväksikäyttäen tilaston maksettujen lomien pituudesta eri maissa. Maita on paljon, joten nappasin oheiseen kaavioon parikymmentä pisimpien lomien maata ja parikymmentä lyhimpien lomien maata.

Pisimmät lakisääteiset lomat lankeavat ystävilleni kuwaitilaisille. Kärjessä ovat myös ystäväni maltalaiset ja ystäväni syyrialaiset. Euroopan maista Itävalta ja Suomi ovat hyvinkin kärjessä yhdessä Välimeren latinojen kanssa. Suomessa on 25 maksettua lomapäivää ja 11 maksettua juhlapyhää vuodessa. Eniten maksettuja virallisia juhlapyhiä on Kambodzhassa, siellä juhlivat palkallisesti 27 päivänä vuodessa. Azerbaijan ja Malesia ovat seuraavina. Näissä maissa juhlitaan 19 päivänä vuodessa.

Uskonnolla ei näytä olevan suurta vaikutusta juhlapyhien määrään. Päivien määrä on kaikilla uskonnoilla tai uskontoryhmillä 10-15 päivää vuodessa. Ainoa suuri poikkeus on tuo Kambodzha, jossa juhlapäiviä on runsaasti. Mahtanevatko juhlia Pol Potista pääsyä?

Riippuuko lomapäivien määrä kansantulosta?
Saattaisinpa kuvitella paljon lomailun vähentävän kansantuloa tai sitten toisaalta voisi kuvitella suurien tulojen antavan aihetta runsaaseen lomailuun. Asian selvittämiseksi panin sitten ostovoimakorjatun kansantulon per nuppi ja maksettujen lomapäivien vuotuisen määrän samaan koordinaatistoon. Syntyykö riippuvuutta. Ei synny!

Trendiviiva kertoo, ettei kansantulon ja loma-aikojen välillä ole riippuvuutta. Pitkiä lomia on niin köyhillä kuin rikkaillakin. Kuwaitilaiset lomailevat palkallisesti 45 päivää. Saman tekevät kambodzhalaiset. Per capita vuositulot ovat vastaavasti 84000 USD ja 3300 USD.

Ylivoimaisesti suurimmat tulot kaikista kansoista on nyt ahdistetuilla qatarilaisilla. Miksi naapurit ovat ottaneet heidät hampaisiinsa? Onko se siis kateutta tuon maailman huippua olevan kansantulon vuoksi? Ei siinä ainakaan lomien pituudessa ole kadehtimista. 139000 USD tuloilla qatarit lomailevat palkallisesti 25 päivää. Saudit lomailevat 31 päivää tulotasolla $ 55000 ja Arabiemiraattien kansalaiset 32 päivää tulotasolla $ 70000.  Japanissa lomaa tarjotaan 10 päivää. Japanilaisten tulotaso on $ 42300. USA:ssa ei sitäkään, sillä maassa ei ole lakisääteistä maksettua lomaa, vaikka tuloja kertyy $ 57500 per capita. Keskimäärin yksityissektorin amerikkalaisella on kuitenkin 16 päivää maksettua lomaa vuodessa. Joka neljännellä amerikkalaisella ei ole päivääkään maksettua lomaa. EU-maissa lomaa on oltava lakisääteisesti tuo 4 viikkoa.

Koululaisten lomat
Maailmassa lienee kaksi miljardia kouluikäistä. Millenium-tavoitteet koulutuksen suhteen ovat tiukoilla. Tavoitteita ei ole saavutettu varsinkaan Afrikassa. Koulut ja kouluttaminen lienevät kuitenkin yksi parhaiten hoidetuista asioista sekasortoisessa maailmassamme. Se johtunee siitä, että kaikki lasten vanhemmat toivovat lapsilleen koulutusta. Asiaan ei sisälly ristiriitoja. Tässä blogissa ei kuitenkaan olla ratkomassa globaalia koulutusongelmaa. Katsellaan vain koululaisten lomia.

Koululaiset ovat yhteiskunnan tärkeä lomailijaryhmä. Koululaisten lomissa on suuria eroja. Euroopassakin kuudesta viikosta kolmeentoista viikkoon. Suomessa ainakin me vanhat valittelemme koululaisten lomien päättymistä jo puolessavälissä elokuuta - haluaisimme kaiken olevan niin kuin ennen. Meillä koululaisten kesälomapäiviä kertyy 11 viikon verran. Lisäksi on lomapäiviä syyslomalla, joululomalla ja pääsiäislomalla. Niitä taitaa olla yhteensä 3 lisäviikkoa vuodessa. Lisäksi tulevat kansalliset juhlapyhät. Meillä niitä on noin 8-11 kappaletta vuodessa. Osa sattuu kuitenkin päällekkäin lomien kanssa tai muuten vapaapäivälle.

Euroopan vuoden 2015 tilasto kertoo  EU 15 tilaston koululaisten lomista. Vanhat sosialistimaat ylläpitävät vielä kolmen kuukauden kesälomakäytäntöä. Ei kuitenkaan kaikki, sillä esimerkiksi Puolassa on 2,5 kuukauden kesäloma.

Monessa maassa koululaisten lomapäivät ovat huomattavasti tiukemmassa kuin meillä kotosuomessa. Japanissa kesälomia on noin 6 viikkoa. Sveitsissä ja Saksassa varsinaiset kesälomat ovat saman mittaisia, vain 1,5 kuukautta. Eräät vanhat sosialistimaat ja Venäjä ovat säilyttäneet Suomestakin minun nuoruudessani tutun – sen oikean - kolmen kuukauden loma-ajan. Italiassa ja Espanjassa koululaiset lomailevat reilusti kolme kuukautta, mutta ranskalaiset ovat puristaneet lomailun kahteen kuukauteen. Maailman koululaisten ylivoimaisesti määrällisessä ykkösmaassa eli Kiinassa koululaisten lomapäiviä on kahden kuukauden verran. Arabimaissa lomat alkavat yleensä heinäkuun alussa ja kestävät syyskuun loppuun.

Maailmassa lomat määräytyvät ilmaston mukaan. Eteläisellä pallonpuoliskolla kesälomat ovat meidän talviaikana ja talvilomat kesäaikana. Australiassa koululaiset aloittavat kesälomansa joulukuun alussa ja päättävät sen tammikuun lopulla. Kaiken kaikkiaan Australian koululaisilla on lomaa 12 viikkoa kun mukaan lasketaan talviloma, syysloma ja kevätloma. Yleensä maailman koululaisilla on tällaisia 1-2 viikon lisälomia kolme kertaa vuodessa. Etelä-Afrikassa kesäloma alkaa Australian tavoin joulukuussa ja kestää 2 kuukautta. Nigeriassa puolestaan loma-ajat sattuvat meille tuttuun aikaan. kesäloma alkaa kesäkuun lopuilla ja kestää syyskuun puoleen väliin. Nigerialaisilla koululaisilla on lisäksi parin viikon pääsisäisloma ja joululoma. Chilessä lapset jäävät lomalle joulukuun alkupuolella ja lomailevat maaliskuun alkuun. Heillä on lisäksi talviloma heinäkuussa.

Maailman lasten kesälomat asettuvat pääosin meille tuttuun kesäaikaan. Eteläisen pallonpuoliskon koululaiset tosin viettävät kesäloman joulu-tammikuussa. Kesälomien pituus vaihtelee kuudesta viikosta 15 viikkoon. Varsinaisen kesäloman lisäksi tulevista lisälomista on vaikea saada selvää. Niitä sotkevat kansalliset pyhät ja erilaiset talvi-, pääsiäis-, syys- ja sporttilomat. Minun pika-analyysini osoitti maailman koululaisten lomaviikkojen määrän vaihtelevan rajoissa 6-18 viikkoa vuodessa. Suomen luku lienee 14 viikkoa – joten hyvillä halsseilla ollaan.

Näinpä taas saatiin tämäkin pieni askartelu suoritettua ja voin keskittää ajatukseni loman pitoon - Arton toiveiden mukaan. Ylivoimainen suosikkini on pienen busterimatkan päässä oleva rantakallio.  Tässä se on.
Sinne lähden mietiskelemään. En ole kuitenkaan aivan varma kyvystäni keskittää ajatuksia, sillä kesän ensimmäiset kanttarellit sekoittavat pään.


lauantai 15. heinäkuuta 2017

Mä lehden luin

Vaimoni Liisan tytär Laura on erinomainen dyykkari. Hän dyykkailee minulle kiinnostavia lehtiä näin kesäblogien anniksi. Nuo vanhat lehdet, jo aiemmin luetut – todennäköisesti – ne sisältävät outoa taikavoimaa. Niistä löytyy tarinaa ns. virallisen historiatotuuden ulottumattomista. 



Mieleeni tulee Suomen Kuvalehti päivättynä 2.8.1941. Kirjoitin siitä blogiini juttua: http://penttimurole.blogspot.fi/2014/12/olavi-paavolainen-takki-oikein-takki.html . Silloin elettiin jatkosodan alkuhetkiä. Olavi Paavolainen kirjoitti TK-rintamakirjeenvaihtajana jutun nimeltä: ”Korpisotaa, kun tuliesirippu nousee”. Hän oli mahtavan sotaisesti hetken huumaama: ”Täällä käydään ikisuomalaista korpisotaa. Sisukasta, häikäilemätöntä, nerokasta, vaarallista sokkoleikkiä… Täällä tapasivat korskeat venäläiset divisioonat talvisodassa aavojen arojen poikien kauhun – ”valkoisen kuoleman”, pakkasen ja hiihtopartiot. Täällä syntyi suomalaisen sotilaan maailmanmaine. Täällä on tämän kansan sotataidon klassillinen maasto.”

Hänen hieno kirjansa viiden vuoden päästä julkaistu ”Synkkä yksinpuhelu” ei tunnistanut aivan tuollaisia tuntoja. Väärinkö? Ei väärin, vaan aina totta. Se että totuuden kuvaaminen saattaa muuttua salamannopeasti ulkoisten olosuhteiden muuttuessa. Jos joku väittäisi jonkun asian olevan aivan totta, siihen väitteeseen ei kannata missään tapauksessa uskoa. Totuus on aina ajan viitekehyksen muokkaama. Sen totuuden voi lukea sanomalehdistä tai sitten juuri näistä vanhoista kellastuneista, homeelle haisevista aikakausilehdistä. Tänä aamuna läppäristä aamulehden näköispainosta lukiessani havaitsin Hesarin julkaisevan vanhoja digitoituja lehtiään. Oli lehti päivättynä 4.7.1944. Olin silloin pian täyttämässä kymmenen vuotta. Olavi Paavolainen oli jo silloin lähes sotansa sotinut. Synkkä yksinpuhelu ryhtyi saamaan muotoaan. Juuri tuon tyyppisen aukeaman muistan järkyttäneen nuorta mieltä. Sitä lohduttivat kuitenkin otsikot. Ne loivat toivoa. Turhaa tietysti! Mutta sen ajan totta. Sitä minkä Johtajan päämaja Berliinistä todeksi kertoi.

Tuon aukeaman muistan. Muistan sen varmuudella. Se ei ole kummallista, sillä tuollaisia aukeamia oli kymmenittäin. Johtajan päämaja jakoi omaa totuudellista tietoaan. Sitä jakoi myös oma päämajamme. Maailma oli kaaoksessa. Suomen väestönsuojelujärjestö kehotti hankkimaan suojalaseja. Ei auringon häikäisyä vastaan, vaan suojaamaan silmiä palopommien raivauksessa syntyviä fosfori- ym. pärskeitä vastaan. Esplanadin kappeli puolestaan kaiken tämän keskellä muistutti asiakkaitaan, etteivät pyydä mahdottomia, kun alkoholi päivältä on loppunut.

Iloisempia uutisia. Sain eteeni, Ap-ulehden vuodelta 1964, tai oikeastaan nappasin sen huusin istuimelta.  Sota-ajan tilanteesta oltiin päästy kunnialla 20 vuotta eteenpäin. Lehden kannessa on kaksi lööppijuttua. Ensiksi ”Tulevaisuuden Helsinkiä”, toiseksi ”Neckar 1500-TS esittelyvuorossa”.

Aloitetaan Neckarista
Pojilla on poikien kujeet. Yksi meidän 40-50-luvun nuorten miesten kiinnostuksen aiheemme olivat autot. Sellaisen omistaminen oli haaveemme. Katsottiin kateudella niitä poikia, joiden isät olivat joskus ennen sotia sellaisen omistaneet. Olimme jo vuosia nuuhkineet hieman epäluuloisina Neuvostoliitolta tuoksuvia Mosseja Messuhallin teollisuusnäyttelyssä. Saksalainen auto tuoksui erilaiselta. Puhumattakaan siivekkäistä jenkeistä. Mutta tämä lehti! Siinä oli autotesti Neckar 1500 TS-mallista.

Sydän miltei hypähtää.  Luen testin mielenkiinnolla. Hevosvoimat, kaasuttajan mallin, kiihtyvyyden, kulutuksen ja tietysti huippunopeuden.

Vertailu kilpaileviin malleihin kiinnostaa myös suuresti.  Kilpailevina malleina mainitaan Peugeot 404, Volvo 544 Sport, VW 1500 S ja Saab Sport. Tämä maailma tuntuu niin tutulta ja kiehtovalta. Aina kun näen jonkun noista autoista, mustilla museorekkareilla varustettuna innostun ja hätkähdän. No, siihen aikaan ei ollut Minecrafteja, StarWarseja eikä AngryBirdsejä. Olivat nuo autot, mopot ja oikeat moottoripyörät. Minun ensimmäinen moottoriajoneuvoni oli Vespa mallia 1951. Sen ostin käytettynä Mankkaalta hintaan 90000 markkaa. Ensimmäinen autoni oli vuonna 1956 käytettynä ostettu Donau Meisterklasse vuosimallia 1949.

Minun maailmankuvaani ja liikkuvuuttani 50-luvun alussa laajensi Vespa 125 - mallia 1951. Vespalla kierrettiin Eurooppaa ja Skandinaviaa. Vespan 125 cc moottori antoi huippunopeudeksi 70 km/h. Moottorin teho oli 4,5 hevosvoimaa. 


DKW „Meisterklasse“ oli suunniteltu Saksassa jo vuonna 1940. Saman näköistä autoa valmistettiin Itä-Saksassa mallinimellä F9. ”Idän ihmeessä” oli kuitenkin isompi moottori. Kuvassa näkyy minun ensimmäinen autoni rekisterinumerolla AF-373. Auto on kuvassa parkkeerattu Espanjan ylänkömaille. Auton ilmanvastuskerroin oli 0,34. Melkoisen hyvä siis. Moottori oli kuitenkin kaksisylinterinen, kaksitahtinen kuutiotilavuudeltaan 690 cm3. Moottorin vaatimaton teho 17 KW eli 23 vanhaa hevosvoimaa antoi huippunopeuden 100 km/h. Kulutus oli 8,5 litraa sadalla. Autolla matkustettiin Tornion kautta Madridiin harjoittelemaan. Miksi Tornion kautta? Koska köyhälle opiskelijalle oli halvempaa ajaa Tornion kautta ympäri, kuin laivata auto Turusta Tukholmaan. Niin, kaikki tämä tapahtui vuonna 1956.

Helsinki 198?
Eksyin rakastamaani aiheeseen – autoihin. Nyt siirryn Helsingin tulevaisuuteen mallia 198? Onhan sekin minun rakastamani aihe. Apu-lehden artikkeli aiheesta alkaa näin:
”ME OLEMME PIIRTÄNEET TEITÄ VARTEN KUVIA TULEVAISUUDEN HELSINGISTÄ, 1980-LUVUN PÄÄKAUPUNGISTA. ME OLEMME KIRJOITTANEET TEITÄ VARTEN JUTUN, JOSSA KERROTAAN, MILLAINEN ON 700000 ASUKKAAN HELSINKI KAHDENKYMMENEN VUODEN KULUTTUA. REPORTAASIMME PERUSTUU KÄYTETTÄVISSÄ OLEVIIN ASIATIETOIHIN: KAUPUNGIN KESKUSTASUUNNITELMAAN, ERI ARKKITEHTITOIMISTOJEN KAAVAILUIHIN JA TILASTOLLISIIN ENNUSTEISIIN. MUTTA VAIKKA FAKTOJA ONKIN PALJON, KUITENKIN KYSYMYKSESSÄ ON UTOPIA, TULEVAISUUDESTA HAAVEILEVA KERTOMUS.

Avun toimittajat kehottavat vielä säilyttämään nämä sivut. Sanovat että jos ne säilyvät jossakin komeron hyllyllä aina vuoteen 198? saakka, silloin olisi hauska vertailla heidän utopiaansa todelliseen tulevaan Helsinkiin. Jutun tekstin oli laatinut Eero Sauri ja kuvat oli piirtänyt Eino Tepponen. Eero Sauri on Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton kunniajäsen vuodelta 2017. Eino Tepponen oli kuvittaja, mainosgraafikko ja pilapiirtäjä. Hän piirteli tässä esiintyvät tulevaisuuden visiot. Kaupunkia esittelevät kuvat ovat melko lailla yksi yhteen Alvar Aallon juuri valmistuneesta keskustasuunnitelmasta.

Helsingin valtuusto vastaanotti Alvar Aallon keskustasuunnitelman seisomaan nousten vuonna 1964. Alvar Aalto oli kuitenkin esitellyt Helsingin keskustasuunnitelmaa jo vuonna 1961. Presidentti Urho Kekkonen ja muut hallitusherrat saivat esittelyn vuonna 1962. Siinä yhteydessä tai niihin aikoihin Yleisradio haastatteli akateemikkoa.  

Nuo viereiset kuvat kaappasin kyseisestä 5.11.1962 tehdystä haastattelusta.  Akateemikko oli joviaali, itsevarma ja ylpeä ajatuksistaan ja teoistaan.

Alvar Aalto sanailee
Aalto sanaili haastattelussa mm. näin: ”Mutta se uusi keskus, joka tarvitaan nykyistä demokraattista Suomea varten, vaatii paljon enemmän elementtejä, kuin mitä maan keskuskohta 150 vuotta sitten tarvitsi. Ja sen täytyy aivan uudella tavalla sopeutua liikenteeseen, niin että siitä tulisi harmoninen, joustavasti toimiva keskus, joka todella olisi maan ja pääkaupungin keskuspaikka. Helsingin keskustalla on ollut myös historiallinen taustansa siten, että se on ollut useaan kertaan loppuunviedyn suunnittelun alaisena tai ainakin aika pitkälle viedyn suunnittelun alaisena. Useimmat aikaisemmat ovat olleet eräänlaisia juhlakatusuunnitelmia, jotka ovat syntyneet aikana, jolloin liikennevaikeudet eivät olleet samat kuin nykyisin – ehkä ei ole syytä puhua liikennevaikeuksista vaan liikenneprobleemasta, joskin positiivisessa mielessä. Me emme nykyään voi tuollaisia keskuskatu-, juhlakatusysteemejä tehdä – se ei toimi, koska meidän on erotettava eri liikennemuodot toisistaan, niin että ne saumattomasti liittyvät toisiinsa.”

Liikennesuunnittelijana saattaisi voida olla ylpeä siitä, että lähes kaikki tulevaisuuden muutokset koskevat liikennettä. Aalto sanailee liikenteestä ja ajoneuvoista. Tepponen piirtää Apu-lehteen kantosiipialuksia, suihkumoottoriveneitä ja helikopteribusseja. Nykypäivän tulevaisuusvisionäärit istuttavat ihmiset robottiautoihin ja lennättävät ihmisiä nelikoptereilla eli droneilla.

Modernia elämää
Apu-lehden toimittajilla oli käytössään hyvää materiaalia. Aallon suunnitelmasta oli olemassa hienot mallit ja komeat piirustukset. Muuten, nyt yksi keskustan malleista on nähtävillä Helsingin kaupunginmuseossa tennishallilla.

Minäkin jouduin remmiin, kun ”Modernia elämää” nimellä kulkeva mahtavan hieno näyttely pyysi esittelemään Aallon työtä yhdessä muiden viisaiden kanssa. Olin tietysti imarreltu, kun minua pyydettiin. Asia sitten hieman lässähti. Ei muuten tullut kuin yksi kuulija. Ja hänkin tuttu kaveri. No, kivaahan se on tutuille puhua. Ei tarvitse jännittää. Näyttelyssä Alvar Aalto ja vaimonsa Aino Marsio ovat Suomen itseoikeutetut ikonit. Kolme asiaa kuitenkin ihmetytti. 

Ehkä olen siinä määrin ”finlandisierung” ikäpolvea, että ihmettelin miksi suomalaisten arkkitehtien visiitti natsi-Saksaan oli näyttelyssä tuotu niin vahvasti esille – videoineen kaikkineen. Vaikka olihan siellä lievityksenä mainittu Aallon puhe jäähyväisillallisilla: ”me suomalaiset emme ole natseja, emmekä bolsevikkeja vaan me olemme metsäapinoita eskimoiden maasta”. Toinen asia joka ihmetytti, oli Smith-Polvisen voimakas esiin tuonti suomalaisen modernismin ilmentymänä. Minusta tuo hylätty suunnitelma hullutuksineen edusti enemmänkin amerikkalaista modernismia – ei suomalaista. Jaa niin mikä se olikaan se kolmas ihmetys? No kolmas ihmetys on kysymys, kenestä saadaan suomalaisuuden ja suomalaisen kulttuurin ikoni kun A. Aalto ei enää pure. Joku arveli, että Kimi Räikkönen olisi sellainen. Nyt Kimin surkeiden lähtöjen jälkeen ehdokkaaksi on noussut Valtteri Bottas. Nähdään!

Sörnäisten ranta Tepposen kuvassa näyttää jyhkeältä. Sanovat näitä 20-kerroksisia taloja pilvenpiirtäjiksi. Veneessä taitaa olla suihkumoottori. Muuten vuonna 1964 Erik Kråkström valmisteli Wärtsilän alueelle tulevaan Merihakaan komeata tornisuunnitelmaa. Taisi olla niin että ystäväni Jussi Pallasmaa oli teekkarina hänen avustajanaan. Oliko vielä Kimppi Mikkolakin mukana? Tuossa plaanikuvassa Alvarin keskusta vaikuttaa lähes minimalistisen hillityltä Kråkan Hakaniemen verrattuna. Valtaväylien päät eivät kuitenkaan löydä toisiaan. Kråkan moottoritie hamuaa kohti Kaisaniemen rantaa, Alvarin poikittaisväylä taas kohti Liisankadun ympyrää. Minusta molemmat olivat hienoja suunnitelmia – vain liikenneväylät olivat roimasti ylimitoitettuja. Siihen ne sitten sortuivat.

Töölönlahden pintaan peilautuvat talot olivat osa Alvar Aallon keskeistä ideaa. Hän kertoi itse Yleisradion haastattelussa asiasta näillä sanoilla: ”Olen sijoittanut osan rakennuksista osittain veteen. Ne on sinne yhtä helppoa rakentaa kuin muuallekin. Sillä tavoin saadaan tasapaino vesipeilin ja takana olevan Hesperian puiston välille. Ja rakennukset viihtyvät veden ja vihreän välillä – niin kuin oikein onkin. Helsinki rakentaa kongressitalon, tulee ooppera, kaupunginkirjasto, museon rakennuksia, kaikki ne muodostavat yhdessä kansalaisille ja vieraille esitettävän kaupungin kasvojen yhteissumman.”

Aalto puhui kaupungin sisäisestä kraatterista: ”Helsingin kaupungilla on etu, jota ei niinkään monessa kaupungissa löydy. Minä tarkoitan sillä Töölönlahden sisänäkymää. Töölönlahden varsilta näkyy kaupungin sisäinen kuva. Minä olen kutsunut sitä kaupungin sisäiseksi kraatteriksi. Kaupunki on ollut jopa kahtia jakautunut – psykologisesti ellei jopa poliittisestikin – sen itäpuoli ja länsipuoli. Keskuksen sijoittaminen vie harmoniaan niin, ettei tämän vastakohdan enää tarvitse olla tuntuva, vaan keskusta kuuluu kaikille kansalaisille yhtä lailla.”

Ehkä visualisaatioissa on myös annos ironiaa. Miksi Tepponen oli piirtänyt Vapaudenkadun noin raakalaismaisen keskeisenä ilmiönä kahdeksine kaistoineen? Veteen peilautuvat talot suorastaan menettivät keskeisen roolinsa. Ai, miten niin kahdeksine? Onko niitä liikaa? Ei varmaankaan sillä minähän juuri diplomityössäni osoitin kaistoja tarvittavan viisi plus viisi.

Kamppi oli Apu-lehden piirroksissa tarkasti Aallon suunnitelman mukaan. Oikean pelottaa, kun katsoo noita kuvia. Kiittää onneaan, että Kampista Korpisen piazzoineen tuli se mikä tuli. Ei jalo ja syvällinen, ei suurta arkkitehtuuria, mutta jalankulkijoiden hallitsema, miltei viihtyisä.

Eräät yksityiskohdat, tai oikeastaan kaikki yksityiskohdat ovat suoraan Aallon suunnitelmasta.

Meidän ”sisäisen kraatterimme” rakentaminen alkaa lähestyä lopullista tilaa. Jäätiinkö siinä kauaksi Aallon unelmista? Ainakin alueella on yksi Aallon merkkitöistä. Muuten jäätiin melkoisen kauas. Niin kävi myös tulevaisuuden toteutumisen kanssa suhteessa Apu-lehden artikkeliin. Aallon haastattelua on kuitenkin mukava kuunnella. Klikkaa siis tuohon ja fiilistele:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/09/08/alvar-aallon-keskustasuunnitelma#media=14319 


lauantai 8. heinäkuuta 2017

Pilkkaan digitalisaatiota

Sanomalehdet ja muukin media pursuvat nykypäivänä tulevaisuutta koskevia muutoskuvia. Useimmiten ne on kirjoitettu ikään kuin varmana totuutena. On jopa kerrottu minä vuonna tuo kaikki illuusio toteutuu. Kun on ehtinyt tähän ikään, ryhtyy epäilemään kaikkia sellaisia tulevaisuuksia jotka ovat lähellä, mutta kuitenkin liian kaukana elettäviksi. Nuorena sitä taas mielellään lateli tiskiin tulevaisuuksia, joiden toivoi pian tulevan koettaviksi. Nyt en usko robottiautoihin, enkä usko tekoälyyn, enkä usko digitalisaatioon sen paremmin kuin uskoisin kotoutumiseen, jos sillä tarkoitetaan yhtenäiskulttuuria.  Kloonattu ihminen on minulle täysin tuntematon ja vihamielinen tulevaisuus. Uskonnot, kirkot ja valtiot ovat yrittäneet kloonata ihmistä. Ne ovat siinä tiettyyn asteeseen onnistuneet. Geenikloonatut sotilaat ovat varmaan olleet monen kenraalin toiveena.  Uskon tietysti, että autoissa on paljon robotiikkaa, uskon myös, että teollinen valmistus ja karjan ruokinta, kuten myös lypsy ovat vahvasti robotisoituja. En usko kuitenkaan miehittämättömään tehtaaseen tai navettaan, sen paremmin kuin uskoisin miehittämättömään moottoripyörään tai laivaan. En myöskään usko robottiin joka sanoisi olevansa huippuluokan kokki, vaikka melkein uskon paremmin robotisoituun diagnostiikkaan kuin ylityöllistetyn lääkärin pikaiseen lääkemääräykseen.

Ennuste vuodelta 1967
Palaan aina Science Journalissa vuonna 1967 esiteltyyn huipputiedemiesten laatimaan ennusteeseen. Siitähän on nyt 50 vuotta. Vuoteen 2050, joka on nykyään tavan mukaan ennusteiden ”ohjetilanne”, sinne on puolestaan aikamatkaa vain 33 vuotta. Jos katsomme mikä toteutui 50 vuodessa ja mikä ei sinä aikana toteutunut, saamme pikku perspektiivin siihen mikä voisi toteutua nyt 33 vuodessa. Voisimme myös suorittaa uudelleenarviointia asioista jotka eivät koskaan toteudu.

Kaavio kertoo, että varmoja lähinnä heti 70-luvulla toteutuvia asioita olisivat meriveden taloudellinen suolanpoisto, syntyvyyden säännöstely, ultrakevyet rakennusmateriaalit, automaattiset kielenkääntäjät, elimensiirrot sekä luotettavat sääennusteet. Hyvin ennustettu, mutta asioiden toteutuminen on viivästynyt noin yhdellä sukupolvella. Hyvä niinkin! Meidän aikaamme mennessä toteutuneiksi ennustettujen asioiden joukossa on vain valtameren pohjan taloudellinen kaivostoiminta- öljyn poraus, joka ei kuitenkaan ole sen laatuista laajaa hyödyntämistä mitä tiedemiehet silloin tarkoittivat. Ehkä ”ei koskaan” –sarjassa on mielenkiintoisa ennusteita: uskotaan ihmisiän kasvattamiseen 50-vuodella, suoraan yhteyteen aivojen ja tietokoneen välillä, painovoiman kontrolliin ja pitkän kooman mahdollistamiin aikamatkoihin.

Meriveden suolanpoistoa on kehitetty ja siitä on tullut jopa kohtuullisen taloudellinen tapa tehdä juomavettä, jos halpaa energiaa on saatavissa. Syntyvyyden säännöstelyn keinot ovat olemassa. Kiinassa yhden lapsen politiikka on toiminut, mutta saa nyt kritiikkiä. Poika on liikaa. Köyhä musliminainen ei kuitenkaan saa mennä ilman aviomiestään apteekkiin, ja mies valvoo, ettei pillereitä osteta. Automaattiset kielenkääntäjät ovat olemassa – oletko kokeillut? Elimensiirrot ovat tulleet mahdollisiksi, mutta proteesit eivät todellakaan toimi uusina eliminä. Säätilaennusteet toimivat satelliittien avulla kohtuullisesti lyhyellä aikajaksolla, mutta luotettavia sääennusteita ei tulla koskaan laatimaan. Keskeinen tiedon taltiointi edistyy, niin myös tiedon saanti. Tiedemiehet eivät kuitenkaan ennustaneet Internetin ja Facebookin vallankumousta. Siis oikeastaan ainoa suuri muutos joka tapahtui, siitä ei ollut hajuakaan. Kvanttirelativiteetti ja partikkeliteoria etsivät totuutta. Suhteellisuusteoria ja kvanttiteoria etsivät toisiaan. Ei-narkoottisten huumeiden käyttö persoonallisuusmuutoksissa on varmaankin LSD-ajan huuman jälkikaikuja. Eniten käytetty lyhytaikaisten persoonallisuusmuutosten väline taitaakin olla alkoholi. Sitähän suomalaiset käyttävät 10 litraa 100 % alkoholina vuodessa. Vuoden 1967 keskikulutus oli 3 litraa. Vai onko energiajuoman ylikäyttö tätä ennakoitua muutosta? Kontrolloitu fuusiovoima olisi ennusteen mukaan laajassa käytössä. Fuusiovoiman tuottaminen ei kuitenkaan ole vielä ratkennut. Primitiivistä keinotekoista elämää on pystytty luomaan dna:sta. Käytännössä kaikki on kuitenkin alkupisteessään. Valtameren pojan kaivostoiminta on laajaa, mutta keskittyy vain öljyteollisuuden tarpeisiin ja uusiutumattomien luonnonvarojen hyödyntämiseen. Synteettisen proteiinin tuottamista ruokaa varten ei ole ratkaistu, vaikka lihaskudoksen kasvattamista onkin tutkittu. Biokemiallinen immunisaatio bakteereja ja viruksia vastaan on utopian asteella, rokotukset kyllä, mutta sehän on jo vanha juttu. Geneettistä manipulointia perinnöllisten tautien torjumiseksi tutkitaan. Geeniterapia on kuitenkin haaveen asteella. Valtamerten taloudellinen viljely tuottaa tällä hetkellä 15 % maailman proteiinin tarpeesta. Osuus on kasvussa. Ostereiden viljely ja kassilohet eivät kuitenkaan ratkaise maailman ruokaongelmaa. Ylikalastus tuhoaa villiä kalakantaa. Myöskään biokemikaaleilla ei ole onnistuttu stimuloimaan uusien orgaanien tai elinten kasvua. Huumeet ja lääkkeet eivät ole osoittautuneet keinoiksi kasvattaa ihmisen älykkyyttä. Suoraa elektronista yhteyttä aivojen ja tietokoneen välillä ei myöskään ole syntynyt. Mutta senhän oletettiinkin onnistuvan vasta vuonna 2020.
  
Aivojen ja tietokoneen suora yhdistäminen näyttää olevan ennustajien suuri haave ja olettamus.

Alkaa epäilysten vyöhyke. Mahdollisesti ei-koskaan -sarjaan kuuluivat seuraavat ennusteet:
Osa tiedemiehistä arveli, että ikääntyminen voitaisiin pysäyttää jo näinä aikoina. Ihmisen elinikää arveltiin voitavan lisätä 50 vuodella. Nyt syntyvien suomalaisten tyttöjen eliniän odote on yli 83 vuotta ja poikien yli 76 vuotta. Vuonna 1967 elinajanodote oli tytöillä 72 vuotta ja pojilla 63 vuotta. Maailman väestöllä elinajanodote on tällä hetkellä runsaat 65 vuotta. Ystäväni Eero kertoi tavanneensa RAAD-ihmisiä ja kauhistuneensa. Hän ei halua elää 150-vupotiaaksi. En minäkään. Kaksisuuntaisen kommunikaatioon ulkoavaruuden kanssa piti olla alkamassa juuri tänään ja voimissaan vuonna 2025.  Kommunikaatio on kuitenkin yksisuuntaista. Me vaan lähettelemme ja kukaan ei vastaa. Toisaalta ystäväni Eero on laskenut, että vastausviesti voisi tulla vasta 5000 vuoden päästä. Joten odottelemme. Uskottiin myös älykkäiden eläinten käyttöön matala-asteisessa työssä. Nyt uskomme kehitysmaaihmisten korvaavan tämän työvajeen. Painovoimakentän modifiointi ja painovoiman kontrolli olivat tiedemiesten haaveena vuosisadan puolivälissä. Painovoimakenttä on pitänyt pintansa. Opetus suoralla tietokonesiirrolla aivoihin piti oleman mahdollista samoihin aikoihin. Aikamatkat jälleen - uskottiin pitkäkestoiseen koomaan, joka mahdollistaisi tällaiset matkat. Telepatian käyttö kommunikaatiossa oli ennusteen kaukaisin osa.
Mutta nämä viimemainitut ennusteen kuuluivatkin epäilevien ei-koskaan -sarjaan.

Kari Enqvist piti kiivashenkisen radiokolumnin tässä pari päivää sitten. Hän ihmetteli urheilijoiden rekrytointiin liittyvää mediakohua ja vertasi sitä lähes täydelliseen hiljaisuuteen, joka vallitsee suhteessa suomalaisten tiedeihmisten saamaan julkisuuteen.  Panin tuohon taulukon, jossa on kuvataiteilijoita, kirjailijoita ja tiedemiehiä 400 vuoden takaa. Teknologia on myöhäinen ala. Nimiä löytyy vasta 1850 jälkeen. Kaikki taiteilijanimet vaikuttavat tutuilta, mutta tiedemiehissä on vähemmän tuttuja. Enqvist taisi olla oikeassa.

Rakentajat hakevat taitoa ja kykyä digitalisaatiosta
Oikeastaan tämä vanha ennuste on melkoisen kiinnostava. Se todella esittää meidän elämäämme konkreettisesti liittyviä mahdollisuuksia. Nykyennusteet ovat surkealla tavalla jämähtäneet yhteen ainoaan sanaan ”digitalisaatio”. Wikipedia sanoo tuon sanan tarkoittavan: ” Digitalisaatio tarkoittaa digitaalisten teknologioiden yleistymistä arkielämän toiminnoissa. Sen voidaan katsoa alkaneen 1980-luvun kotitietokoneiden käyttöönotosta. Lisäksi yhteisöllisyyden ja kansalaisdemokratian vaikutuskanavat ovat laajentuneet. Digitalisaatio on poistanut aikaan, tilaan, tiedonsaantiin ja osallistumiseen liittyviä rajoituksia kansalaisten vuorovaikutuksesta ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Digitalisaatio on monimuotoistanut palvelutyötehtäviä. Kehityskulku on muuttanut liiketoimintamalleja ja luonut uusia arvonlisäys- ja ansaintamahdollisuuksia.” Melkoisen hienosti ja ihanteellisen kaupallisesti sanottu.

Mutta nyt kysyn onko kysymyksessä sama digitalisaatio mistä rakentajat puhuvat? Rakennuslehdessä oli artikkeli digitalisaatiosta. Siinä kysyttiin erilaisten toimijoiden muutosprioriteetteja.

Rakennusliikkeet sanovat ykköseksi digitalisaation, konsulttitoimistot sanovat kakkoseksi digitalisaation, tuoteteollisuus sanoo ykköseksi digitalisaation, myös talotekniikkaurakoitsijat sanovat ykköseksi digitalisaation. Asuntorakennuttajat ovat ainoita jotka eivät kaipaa digitalisaatiota avukseen. Nyt ollaan siis puhumassa jostain muusta digitalisaatiosta kuin mistä ”yhteiskunta” ja Wikipedia puhuvat. Minun mielestäni tuo sana sotkee käsitteitä. Olen kutakuinkin varma, ettei rakennusteollisuuden merkittävin itse tunnistettu ongelma ole kansalaisdemokratian kehittäminen ja vuorovaikutuksen puute asiakkaiden kanssa. Mikäli olen itsekin ollut mukana ns. vuorovaikutussuunnittelussa, epäilen ettei suunnittelijakunnankaan suurin ongelma ole huonosti mennyt kansalaisvuorovaikutus. Sanovat sitä NIMBYKSI.

Algoritmit pyörivät – sehän se juuri on digitalisaatiota
Liikenne- ja maankäyttösuunnittelussa erilainen mallinnus on ollut käytössä jo vuosikymmeniä. Algoritmeja on pyöritetty mennen tullen. Ongelmana ei suinkaan ole se etteikö ostetuilla ohjelmistoilla ja pitkälle viedyllä digitalisaatiolla pystytä  numeroita pyörittämään ja niitä graafisiksi esityksiksi muuttamaan. Ongelma on se, ettei siihen väliin saada mahtumaan uusia ajatuksia, saatikka että vanhatkaan hyväksi havaitut olisivat mukana sopankeitossa. Black Box pyörii ja tuloksia esitellään päätöksenteon pohjaksi ikään kuin tieteenä - digitaaliajan huipputuotteena. Päätöksentekijöille syötetään hyötykustannussuhde. Jos se on yli yksi kannattaa painaa vihreätä.  Liikenneministeriön ja Anne Bernerin digitalisaatio näyttäisi olevan jotain muuta. Se ilmenee Wikipedian selitystekstin viimeisestä lauseesta. Kysymys on arvonlisäyksestä ja ansaintamahdollisuuksista. Digitalisaatioon ei tunnu sisältyvän etiikkaa. Se on bisneksen ajuri. Vaikka toisaalta äskeinen selitysteksti sanoo digitalisaation poistavan kansalaisen vuorovaikutusesteitä yhteiskunnan kanssa. Sehän on etiikkaa! Tiedä nyt sitten, ajetaanko siinä arvonlisäystä vaiko kansalaisten  yhteyksiä ”aikaan, tilaan, osallistumismahdollisuuksiin ja tiedonsaantiin”. Tuo olisi mahtavaa!

Hildebrands Deutsche Shokolade julkaisi vuonna 1900 postikorttisarjan, jossa kuvattiin tulevaisuutta vuonna 2000. Monet asiat liittyivät kaupunkeihin. Liikkuvat jalkakäytävät, sääntekokone, lentolaitteet, katettu kaupunki ja raiteilla liikkuva joukkoliikenneväline – maalla ja vedessä. Asiat eivät ole menneet juuri noin, mutta hakaneula on säilynyt täysin muuttumattomana. Niin siinäpä se. Digitalisaation suuri ihme ei ole poistanut hakaneulaa, ei nuppineulaa, eikä silmäneulaa.

Ominta aluetta – mutta ei sittenkään
Ja mitä nyt näenkään. Digitalisaation ominta aluetta on tietysti kankaiden leikkaus erikokoisiin ja muotoisiin paloihin tulevan käyttäjän mittojen mukaan. Mutta nyt näen ihmeen. Lattialle levitetään värillisiä viivoja täynnä oleva puolen neliömetrin paperi. Viivat mutkittelevat harmonisesti. Viivapaperin päälle levitetään läpinäkyvä puhdas paperi. Siihen piirretään oman kokoisen pukukaavan mukaisen palan ääriviivat. Leikataan paperi. Niitä mahtuu yhteen leninkiin xx kappaletta. Sitten leikataan kangasta. Otetaan huomioon tärkeä asia: langan suunta. Sähköinen ompelukone odottaa tarmoa täynnä, hiljaa suristen. Neuloja painaa kaasua. Kone hurahtaa meluisaan käyntiin. Ooh! Mitä tapahtui? Kangaspalat ovat vääripäin. Sauma on purettava. Miksi ihmeessä koneessa ei ole digitaalista varoitinta tai edessä vilkkuvaa liikennevaloa: tarkista kankaan puoli.

Tässä on meillä tyypillinen digitalisaation toimintakenttä. Jokaisella ihmisellä on omat piirteensä ja pyörteensä. Nyt kun haluan ärsyttää tuota digitalisaatiota, ärsytän sitä vaikkapa tällä kuvalla. Parikymmentä kuvaa vain vartalostasi ja digitalisaatio leikkaisi sopivat kankaanpalat ja vielä neuloisi ne yhteen. Et, voilà – siinä juhlamekko

Tutkitaan vielä omia ennusteita vuodelta 1970
Nyt varmaan löytyy jotain digitalisaatiosta. Eihän voi olla totta, etten olisi nähnyt edes pientä matkaa tulevaisuuteen. Jotain siellä pitää olla digitalisaatiosta tai tietoyhteiskunnasta tai ties mistä. Olihan siellä jotain. Oli Faksimile. Tutuistuin tähän ihmeeseen emsimmäistä kertaa kun olin Timo Vormalan kanssa Wienissä kansaivälisen atomienergiakomissionm päämajassa heidän uudisrakennustaan ihmettelemässä. Telefax-sanomalehti tai sanottaisiinko internet, olivat alkavaa todellisuutta 90-luvun lopulla, tai oikeastaan 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, eli 15-20 vuotta ennustamaani myöhemmin. Mielenkiintoinen arvaus tuo telefax-yhteys keskustietokoneeseen. Olihan telefax eli faksimile tullut käyttöön juuri 70-luvulla. Henkilökohtaisista tietokoneista ei ollut vielä aavistustakaan. Telefax oli suuri mullistus. Kuvia voi lähettää koneella. Sitä ennen lähetettiin tekstejä telexillä. Keskustietokoneeseen yhdistetyllä faxilla oletettiin voitavan saada tietoa mm. terveyteen liittyvistä asioista. Tekniikan välineeksi sen ei vielä arveltu soveltuvan. Olivathan telefaxin kopiot lämpökopioituja rullaliuskoja, joissa mittakaava helposti vääristyi.

Miten siis nyt tuota ennustetta uudistaisi? Onko jotain muuttunut 40 vuoden aikana? Kaikista toteutuvaksi ennustetuista asioista toteutuivat oikeastaan väri-TV:n ja videon (ja pikkuisen Skypen) lisäksi vain kansainvälinen lentoliikenne jumboilla sekä ”TELEFAX SANOMALEHTI JA TELEFAX YHTEYS KESKUSTIETOKONEESEEN”. Sähköautonkin piti olla osa todellisuutta jo 80-luvulla. Näin autoteollisuus lupasi!

Luovu käsitteestä!

Ystäväni! Luopukaa tuosta käsitteestä ja alistakaa se välineeksi. Digitalisaation bitit eivät voi kuvata lapsen viattomuutta, eivät rakkautta eikä vihaa. Ne eivät voi kuvata meidän kaupunkiamme. Viisaat ovat sanoneet, että logiikan ankaruus ja käsitteiden selkeys ei sovi kaupungin ymmärtämiseen, sillä kaupungissa totuudesta ja valheesta syntyy kolmas elementti, joka lumoaa meidät. Ilmiö lepää salatun päällä. Kaupunki myös valehtelee aina, etenkin kun itse Perkele iltaisin sytyttää lyhdyt asettaakseen kaikki epätodelliseen valoon (Gogol). Miten digitalisoisit tuon lumouksen bittimuotoon? Epätodellinen valo – sekin kiinnostaa?

sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Kuusiston taidekartanon ajankuva

Nuorempana miehenä tapaani kuului ajella sukulaisiin Turun seudulle pitkin vanhaa Turun tietä. Piikkiön jälken Kaarinaa lähestyttäessä olisi pitänyt ymmärtää katsoa vasemmalle. Siellä olisivat vilahtaneet Kuusiston piispanlinnan rauniot. Niemen kärjessä pienellä saarella sijainnut linna eli loistonsa aikaan 1500-luvun alkupuoliskolla. Silloin se oli Turun linnan kokoinen mahtava laitos. Nykyisin linnaa ympäröivä merenlahti on matala ja kaislikkoinen. 500 vuotta sitten vettä oli kolmisen metriä enemmän. Linna oli suojattu veteen juntatulla paaluvarustuksella. Paalujen olemassaolo selvisi vasta 1990-luvulla. Joku ne havaitsi sameassa vedessä ruohikoiden seassa. Ehkä heittouistin takertui paalun päähän. Tämän linnan lähistöllä sijaitsevasta latokartanosta ja etenkin juuri tämän kartanon päärakennuksesta on tarkoitukseni kirjoittaa. Tai ei niinkään itse tuosta rakennuksesta, vaan siellä juuri olleesta tapahtumasta. Mutta rakennus on niin kiehtova, että sitä ei voi jättää täysin huomiotta.

Talosta ja itse varsinaisesta piispanlinnasta on  kirjoitettu mielenkiintoinen opaskirja ”Kuusiston linna – opas”, Irma Lounatvuori, Antti Suna, Museovirasto 2009. Tutkitaanpa hieman kirjaa jotta selviäisi rakennuksen historia. Kirja kertoo kartanon päärakennuksen olevan vuodelta 1738. Se rakennettiin Suomen sotaväen päällikön, Turun jälkaväkirykmentin everstin virkataloksi.

Berndt Otto Stackelberg 1662-1734 oli kartanon päärakennuksen rakentamisaikaan Turun rykmentin päällikkö ja Ruotsin Suomessa olevien joukkojen ylipäällikkö. Sotilasarvoltaan hän oli kenttämarsalkka. Hänet oli myös korotettu vapaaherralliseen säätyyn. Ennen Turkuun asettumista Berndt Otto oli kärsinyt kovia, sillä hän joutui vangiksi Pultavan taistelussa vuonna 1709 ja joutui osallistumaan Pietari Suuren triumfikulkueeseen Moskovassa hävinneen osapuolen elävänä todistusaineistona.  Hän pääsi palaamaan Ruotsiin vasta 1721. Seuraavana vuonna hän sitten sai nimityksen Turun rykmentin kenraaliluutnantiksi. Ja sitten viiden vuoden päästä ylipäälliköksi. No, tuohon aikaan lähestymme  jo Kuusiston kartanon päärakennuksen rakentamisaikaa. Hän oli Kuusiston latokartanon herrana 1722-1734. Hän siis todennäköisesti oli panemassa alulle rakennustöitä, mutta kuoli neljä vuotta ennen rakennuksen valmistumista. Nyt paikka on hehkeimmillään. Mitä nyt puutarha vaipuneena hieman tshehovilaiseen rappeuden tilaan.

Kartanon eteisessä roikkuu vaakuna.   Se on tuon samaisen sotaherran melkoisen sisältörikas vaakuna. Kaksi katkaistua puunrunkoa on tämän suvun tunnus. Näkyypä noista kuivista rungoista versoavan myös vihreät lehdet. Sotaliput liehuvat ja leijona ärjyy.

Berndt Ottolle oli syntynyt poika v. 1703. Hänestä tuli myös sotilas ja korkea upseeri. 70-luvun lopulla hän oli Ruotsi-Suomen armeijan general-en-chef. Asuiko hän Kuusiston kartanossa? Kyllä asui 1749-1777. Hän oli jo 35-vuotias talon valmistuessa. Kysyt varmaan miksi pyörittelen noita kartanon omistajia – Stackelberg-sukua. No pyörittelen niitä huvikseni siksi, että tässä kesätaloutemme ruokapöydässä istuu kolme henkilöä, äiti ja kaksi poikaa, joilla on pikku tippa noiden Stackelbergien verta suonissaan. No, ei siitä nyt näytä suurempaa haittaakaan olevan – siksi annettakoon anteeksi kiinnostus. Minä itse olen täysin riippumaton tuollaisesta verenperinnöstä, minun vereni on täyspunaista, eikä minulla ole minkäänlaista kadehdittavaa aatelisnenäperintöäkään.  Tuossa kun katson – ainakin yhdellä kolmesta on! Ja se nokka kyllä hurmaa. Nokan haltija ei kuitenkaan taida sitä vielä tunnistaa lisäarvona.

”Ajankuva” à la Merja Markkula
Kuusiston kartanon päärakennuksen sanotaan rakennetun ruotsalaisten vuonna 1732 vahvistettujen tyyppipiirustusten mukaan.  Sellaiseksi piti sotavoimien korkean johtajan virkatalon tuleman. Neljä savua, kahdeksan tai olisiko kymmenen huonetta, valtaisa uuniraunio tuvan nurkassa. Suuri vintti yläkerrassa ja maakellari talon alla. Nyt museoviraston entisöimänä 1800-luvun alun malliin. Talo kiinnostaa, mutta nyt on siirryttävä pääasiaan eli näyttelyyn. Näyttelyn kuraattorina ja organisaattorina on Merja Markkula. Hän oli pukeutunut tyylikkääseen mustaa leninkiin. Yllätys! Miksi leningin helmassa olivat vyönrenkut? No kun leninki olikin tehty suurista miesten hehtaarihousuista. Kunhan nyt olivatkin vain ylösalaisin. Puntit kiipesivät olkapäälle. Sellainen nainen on Merja. Pukeutuu ylösalaisiin miehen housuihin. Hän on tiedenainen ja taidenainen. Tieteessä filosofian tohtori ja taiteessa itsekin merkittävä tekijä. Avajaispuheessaan hän sanoi hyvän taiteen ja hyvän tieteen olennaiseksi osaksi luovuuden. Hänen tieteenalansa on mikrobiologia. Hän tuntee homeen pahuuden ja homeen kauneuden – luovuuteen asti.

Nyt hän oli asettanut kuratoimansa näyttelyn teemaksi ”Ajankuva”. Vanha rakennus ihanine lattia- ja kattolankkuineen loi tunnelman ja kehykset paikalle tuotuun taiteeseen. Taiteilijoita oli kuusitoista henkeä – kaikki teemaan sitoutuvilla teoksillaan. Minulle monet näistä teoksista varsinaisesti avautuivat vasta kuultuani taiteilijoiden kertovan niistä. Se oli ihmeellistä. Petra Kallio kertoi  grafiikkateoksissaan nuoruudesta, vanhenemisesta ja poiskuihtumisesta - ihanien sipulikasvien muodonmuutoksen kautta. Hän tarjosi myös katsottavaksi elämän OXO-pelin. O merkitsee kohtaloa, X voi olla oma osuus elämän kulkuun. Silloin tajusin – ainakin vähän. Muidenkin taiteilijoiden hienot esittelyt herkistivät mieltä. Ainoa mitä jäi hieman itseltään kyselemään oli: pitääkö taidetta selittää?

Petra kirjoittaa: ”Teoksesssa kuvataan haurasta hetkellisyyttä kuihtuvan kukan muodossa; juuret paljaina, voima kasvin mukulassa ja hetkeillinen kauneus kukinnossa. Sommitelmassa osaset peliksi, voimien sommitelmaksi. Pohdiskelen ihmisen oman kokemuksen, eletyn elämän, tehtyjen ratkaisujen ja valittujen askelten painoa. X on kuin risteys, valinnan koordinaatti, kirjottu hiuksella johon on solutasolla painettu koko eletyn ajan muisti. O on pelissä kohtalo, ennalta kirjoitettu synopsis, valmis suunnitelma, kuin itävän kasvin siemenessä. Vahvana ja verevänä se kiertää ikuista kehää. Sen tarina ei katkea, eikä sen rajaa kyseenalaistamallakaan saavuteta. Kumpi voittaa?

Aika ja muutos ajassa oli sitovana tekijänä Ulla Shmeikkan valokuvissa kirkoista, luostareista ja moskeijoista vanhoilla ottomaanien ydinalueilla. Minna Scheinin katseli läpi ikkunaruutujen ajan kulkua ja luonnon muuttumattomuutta. Minnamarina  Tammi kertoi tekevänsä taidetta sanomalehdistä tehdyllä paperimassalla. Ihmeellistä ja taidokasta! Lilli Haapalan ja ja Satu Haikon puun juuristosta sen latvaan ulottuva auki kiertyvä paperirulla hiilipiirroksena halusi korostaa metsän pyhyyttä. He kysyivät: ”Onko metsä ja muu luonto meille enää pyhää?” Nämä vain mainintoja taitelijajoukosta. Suosittelen teoksiin tutustumista paikan päällä. Taidekartano ja nämä työt yhteisenä elämyksenä on kokemisen arvoista.
  
Palaan tuttuun aihepiiriin. Liisa Ilveskorpi, rakas vaimoni, hän esitteli viiden työn sarjan: Tuomiopäivä  Firenze – Aleppo. Liisa kirjoittaa: ”Kun tein näitä kuvia Syyrian sota paheni päivä päivältä. En voinut sulkea silmiäni toisenlaiselta tulevaisuudelta. Vanhat ikiaikaiset kaupunkikulttuurit alkoivat hävitä – peruuttamattomasti. Ihmiset pakenevat, kaupunki ei enää tarjoa suojaa, kulttuuria, tulevaisuutta. Tuskin näen elianaikanani näiden kaupunkien uutta kukoistusta. Voiko meillä tapahtua sama tuho?”

Liisan teos kuvaa Firenzen tuomikirkon raunioitumista ja kirkolle johtavan kadun varren rakennusten muuttumista Aleppon kaaokseksi. Hän kysyy ovatko nämä asiat eristettävissä.

Arja Maarit Puhakka piirtää tussikynällä sattumanvaraista viivaa. Hän piirtää näyttelyn ajan päivittäin. Kun hän aloittaa piirtämisen hänellä ei ole mitään suunnitelmaa. Tajunnanvirta ohjaa piirtämistä. Hän kirjoittaa: ”Teos yhdistää visuaalisen prosessin ja ulkoa tulevat ärsykkeet kuvavirraksi joka tulkitsee ympäröiviä tapahtumia samanaikaisesti. Itäiseen kulmakamariin kantautuvat äänet, tuoksut, näyttelyvieraat – maailman tapahtumatkin – vaikuttavat piirtyvään viivaan ja syntyvään teokseen.”

Tämä ihana talo odottaa odottaa teitä. Näyttelyn lisäksi suosittelen ehtoisten nuorten naisten tarjoilua.  Kahvitettuina ja ravittuina voitte sitten kulkea luontopolun. Luontopolulla on metsää kunnioittavat teokset. Siellä on Sara Ilveskorven ja kaarinalaisten lasten toteuttama yhteisötaideteos. Siellä on myöskin Lilli Haapalan ja Satu Haikon lahopuuteos. Kaiken lisäksi voitte jatkaa polkua pitkin Kuusiston linnanraunioille. Päivä tulee olemaan täydellinen.





perjantai 23. kesäkuuta 2017

Suomea ristiin rastiin 1918

Kesäkirjat kiehtovat. Ne tuovat yllätyksiä. Nyt käteeni sattui Ernst Lampénin matkakirja Suomea ristiin rastiin, Otava, 1918. Kirja alkaa näin: ”Kuta raaempi kansa on, sitä vihamielisempi se on vieraita kansallisuuksia kohtaan. Kuta sivistyneempi se on, sitä suopeammin se arvostelee toisen kansan tapoja ja elämän ilmenemismuotoja.”

Matkakirjansa esipuheessa Lampén ylistää Herodotosta kaikkien turistien esikuvana. ”Hän samosi halki silloin tunnetun maailman, Susasta Italiaan ja Mustasta merestä harmaan erämaan reunaan Libyaan. Hän kertoelee liikuttavalla tavalla kaikesta, mitä näki ja kuuli, kertaakaan antamatta arvostelua, joka olisi tyly tai halventava, vaikka hän kosketteli ns. barbaarien tapoja ja menoja.” Seuraavaksi Lampén antaa hyvän valloittajan leiman Aleksanteri Suurelle. ”Sata vuotta Herodotoksen jälkeen teki Aleksanteri Suuri loistavan voittoretken Itämaitten vanhan kulttuurimaailman halki. Meteorin tavoin hän kiiti eteenpäin, vapauttaen, valistaen eikä hävittäen. Hänen kulkunsa oli pikemmin juhlallista matkailua kuin verinen voittomarssi, ja sen loistokohdaksi tulivat jättiläishäät sivistyneitten kreikkalaisten sotilasten ja Itämaitten uinailevien kaunotarten kesken.” 

Lampén sanoo ajanjakson Aleksanteri Suuresta kristinuskon voittoon, Välimeren maissa, olleen matkailun kultakausi. Hän sanoo sen olleen myös hienon älyn aikakausi. ”Tulipa sitten suuri rämettymisen aika. Ihmistiedon halveksimista seurasi samalla kaikkien hyvien tapojen halveksiminen. Keskiajan sivistyneet käyttäytyivät kuin pahimmat vorot ja rosvot” Hän sanoo vasta renesanssin ajoista alkaen sivistyksen kulkeneen eteenpäin - vieläpä katkeamatomana voittokulkuna. ”Matkailu on kehittynyt rinnan sivistyksen kanssa ja on nykyään saavuttanut ennen aavistamattoman vauhdin varsinkin kulkulaitosten alalla tehtyjen suurten keksintöjen kautta.” Mielenkiintoista, hän käyttää tekstissään sanaa kulkulaitokset. Sivuhuomautuksena todettakoon tuollaisen sanan tulleen meidänkin ammattisanastossamme käyttöön joskus 80-luvulla. Taisi olla ystävämme Pekka Rytilä, joka sen lanseerasi. Nyt ei enää ole tuollaisia laitoksia.

Ernst Lampén: ”Mutta vielä istuu vanha paholainen, kansojen tora, kansojen kateus ja sotahimo vanhalla, kunniakkaalla, nykyään jo hieman järkähtäneellä valtaistuimellaan. Sen hoitajat ja turvat, kristityt diplomaatit, tunnustavat vielä barbaariajan oppia. Minkälaisista kataluuksista kieltäytyvät nämä miehet? Ei minkäänlaisista. Mihin petoksiin, mihinkä valheisiin, mihinkä julmuuteen nämä miehet turvautuvat, koettaessaan tuhota vihattua kansaa? Kaikkiin mahdollisiin! Nykyinen hetki sitä elävästi todistaa.”

Ernst Lampén uskoo turismin olevan eräs voima joka parantaisi kansojen välistä ymmärrystä.”Turismi ja natsionalismi, ne suhtautuvat toisiinsa kuin vesi ja tuli.”

Kuka hän muuten oli
- tämä Ernst Lampén. Hän oli syntyään Rantasalmelta, kirkkoherran poika, toimi opettajana helsinkiläisissä kouluissa ja kirjoitti useita teoksia matkailusta ja erityisesti savolaisuudesta. Hän oli Kuopion lyseon kasvatteja. Niin, hän itse asiassa kirjoitti 22 romaania, novellia ja tietokirjaa ajalla 1896-1936. Savolaiset sutkaukset ja letkaukset taisivat olla yksi hänen erikoisalansa. ”Pyhä kevytmielisyys” lienee ollut hänen mottonsa. Myöhempinä aikoina hän ryhtyi kaiken ohella vapaa-ajattelijaksi ja saarnamieheksi. Hän kuoli sydänkohtaukseen 1938.

Ystävykset Ernst Lampén ja Ilmari Iki-Kianto sikaaria polttelemassa. Ernst Lampén oli muuten keksinyt tämän ”Iki”-liitteen Kiannon nimeen. Olen kirjoittanut Kiannon matkoista pari blogia. Kiinnostaako matka Gruusiaan tai matkat kotomaassa. Jos, niin klikkaa:

Matkakirjansa aluksi Lampén laittaa järjestykseen suomalaiset. ”Meidän kansamme on ylimalkaan hiljaista , umpimielistä ja kainoa kansaa. Tällaiseksi sen ovat kasvattaneet pitkät talviyöt ja viileät kesät. Se on vähä-ääninen kuin kotikissa ja pitää elämätä vain kiihtyneessä tilassa. Kansa kiihtyy alkoholista, kissa rakkaudesta. Mutta auta armias silloin heidän meluaan. Onpa kumminkin seutuja Suomessa, joissa kansa osaa nauraa ääneenkin, ei vain hymyillä. Tämä on Savon ja Karjalan kansa. Se ei ainoastaan osaa puhua, se osaa jutella ja huitoa käsillään.”

Automobiilimatka kesällä 1913
Ernst kirjoittaa vuokranneensa automobiilin kuljettaja A. Löfbergiltä. Kuljettaja kuului mukaan pakettiin. Hän kehuu autoa. Sehän aluksi kiinnostaa vanhaa moottorimiestä.  Mikä auto? Auto oli Lampénin mukaan kevyt, nopeakulkuinen, 30-hevosvoimainen Everitt-vaunu. Ryhdyin alkaa päälle etsimään tuollaista automerkkiä. Löytyihän se. Valmistaja oli Metzger Motor Car Co. Detroitista. Firma valmisti autoja vain muutaman vuoden. Sittemmin merkki siirtyi Studebakerille. Lampénin vuokraama auto oli varustettu nelisylinterillisellä sivuventtiilikoneella.  Kuutiotilavuus oli 3,9 litraa – melkoinen siis. Autossa oli kolmivaihteineen laatikko. Lampén kirjoittaa tämän auton kulkeneen kevyesti ylös kaikista matkalla olleista mäistä. ”Ensimmäistä vaihdosta käytettiin ainoastaan kahdessa ylämäessä, jotka olivat sekä hietaiset että kiviset kuin myös jyrkät. Muutoin tulimme toimeen toisella vaihdoksella, usein sangen vaikeissakin nousuissa. Useimmat mäet kuljettiin luonnollisesti kolmannen vaihdoksen avulla. Kevyessä Everitt-vaunussa on ainoastaan kolme vaihdosta. – Niiden varalle, jotka eivät täysin tunne tämänlaisia vaihdelaitteita, tahdon huomauttaa, että kolmatta vaihdosta käytetään tasaisella tiellä.”  Hyvä, tulipa tämä Ernstin antama autotekniikan oppitunti niille, jotka eivät vielä käytä paljon mainostettuja robottiautoja.

Everitt 30 oli Ernst Lampénin kyytiautona hänen suorittaessaan automobiilimatkaa Helsingistä Lahteen, Hämeenlinnaan, Tampereelle ja edelleen Pohjanmaalle ja Vaasaan. Sieltä matka jatkui Saarijärvelle, jyväskylään ja Päijännettä ja Vesijärveä seuraten Lahteen ja  takaisin lähtöpaikkaan. Minun laskujeni mukaan matkaa kertyi 1000 km.

Tunne MaaSi
Kertokaa minulle miksi tällaiset matkat kiinnostavat minua. Olisi aivan himo ajaa tuo sama reitti vanhoja teitä pitkin, menemättä uusille valtateille. Olen joskus kokeillut ajaa Tampereelta Turkuun menemättä valtateille. Navigaattori siinä auttaa.  Sitä yllättyy, sillä sellaisella reitillä näkee millainen Suomi on.  Näkee Suomen maiseman kauneuden. Näkee edes vilahduksen niistä  tuhansista järvistä. Näkee myös kyliä ja ihmisten eloa. Nyt juuri tällä hetkellä sireenien ihanaa kukkamerta, juhannusruusuja ja peltojen ihmeellistä syvää vihreää. Suosittelen. Ihmettelen myös, ettei kukaan tee sellaista matkailukarttaa joka ohjaisi matkailijat näille ihanille pikkuteille. Tai sellaista navigaattoriversiota, jota matkailija voisi käyttää, matkusti hän sitten fillarilla, moottoripyörällä tai autolla, telttaillen, maatilamajoituksella tai fiinimmin. MaaSin ohella voisi tehdä version Tunne MaaSi.

Ernst Lampénin automobiilimatka yhdessä kuljettajansa A. Löfbergin kanssa kulki pitkin romanttisia ja järvirikkaita teitä. Matkakirjasta ei selviä matkan kesto. Yöpymisistä päätellen matkaan taisi mennä kaksi viikkoa. Kuvassa näkyy sen aikainen rautatieverkko sinisellä ja Lampénin matkareitti keltaisella.

Välähdyksiä reissulta
Lahteen oltiin menossa Hyrylän ja Järvenpään kautta. Tottakai. Niin vielä minunkin nuoruuteni aikana - kun ajoin fillarilla Vääksyn Salonsaareen kiersin juuri sitä samaa Krapinhovin kaartuvaa pensasaitaa mitä Lampénin Everitt kaartoi Tuusulan Rantatielle kääntyessään.  Tuossa oli nyt aikaeroa 40 vuotta. Rantatiellä Lampén valittaa kun auto ”pölystyttää  kaikkien tiellä kulkevien huvila-asukkaiden kauniita kesäpukuja heidän ollessaan iltakävelyllä hengittämässä luonnonraitista, tuoksahtelevaa, vilpoista ilmaa.” Ohkolassa majoitutaan. Siellä majatalon isäntä yllättää. ”Hän taisi pakinataidon, länsisuomalaisiin oloihin nähden hän oli oikea kuularuisku.” Lampénin mukaan ”länsisuomalainen puhuu enemmän kiiluvilla, hyväntahtoislla   silmillään kuin suullaan.”  Orimattilan majatalossa hän päivittelee nykyaikaa. ”Poissa on vanha puu- ja nahkakantinen virsikirja, jonka tukevilla messinkihaoilla vanhat aatelisrouvamme raatelivat toisiaan kirkossa, kun joku oli kiivennyt kuorissa korkeammalle kuin arvo ja sukuasteikko olisi sallinut.” Lampén ihmettelee myös paikan siisteyttä. Hän menee tutkimaan paikallista ”riti-rataa”. (Pikkukammaria) ”Sähkövalo! Mikä huimaava kehitysaskel rakennuskaaren historiallisesta ’kangesta’  tähän siistiin hökkeliin, joka liekehtii sähkövalon loisteessa pimeinä marraskuun iltoina.” Matkailija valittaa, ettei Uudellamaalla, ennen Lahtea ja Salpausselkää ole sakeasti kauniita paikkoja. Mutta Lahdessa hän noteeraa ”ihanan aseman” sekä torin varrella sijaitsevan Kansallispankin talon.

Ernst Lampén piti Viho Penttilän suunnittelemaa matkantekovuonna valmistunutta KOP:n taloa kauniina ja edistyksen merkkinä. Lahden vanha rautaieasema oli hänen mielestään ihana. Vanha rakennus korvautui uudella - nykyisellä rakennuksella, vuonna 1935. Lahden haittapuolena olivat tomuiset kadut. Ne olivat Lampénin mielestään Suomen pölyisimmät.

Ajetaan Hollolan, Lammin, Hauhon, Pälkäneen ja Kangasalan kautta Tampereelle.
Syrjäntaka-niminen maalaistalo ja majatalo yllätti matkailijan. Tai hänet yllätti nuori kaunis nainen, joka tarjoili hänelle ”seksan”, englantilaisen teen. Hän nimitti neitoa neidiksi. Se oli virhe, sillä neito olikin emäntä itse. ”Kouluja käynyt: neliöjuuria vedellyt, saksan ja ranskan kielioppien kanssa kiusautunut ja 30-vuotisen sodan viidellä sormellaan osannut. Ei ole syytä pelätä kirjallista köyhälistöä!”

Matka jatkuu läpi Hämeen ”mehevimpien” seutujen. ”Kepeäjalkainen Everitt kulkee äänettömin askelin hyttysparvien läpi, ruis tuoksui, apilas tuoksui, lehmät länkeröittelivät kohti kotiansa ja sekoittivat oman hajunsa tähän tuoksahteluun mitä miellyttävimmällä tavalla – lehmänhaju heinäkuun iltana on suloisen kirpeää – ja sittiäiset olivat hurjassa lentotouhussa. Ajoimme hyvin varovasti, jottemme säikyttelisi kuoliaiksi seudun hevosia, sillä Everitt peililaseineen kimalteli ja hehkui ilta-auringon leimuavassa valaistuksessa.

Everitt 30 täydessä hehkussaan.

Ernst Lampén ihastui eritoten Kaukajärveen Tampereelle saavuttaessa. Hän sanoo, että järvi tulisi merkitä maan huomatuimpien joukkoon. Erityisesti hän on ihastunut järven rannalla sijaitseviin arvohenkilöiden huviloihin ja herraskartanoihin. Tampereella hän ajautui nautiskelemaan skotlantilaisia virvokkeita erään rouva V:n luokse. Sieltä lähtiessä he ”huvittavat toisiaan sievillä ja kainoilla dekameroneilla naiskäänteissä.”

Peräseinäjoki, Seinäjoki, Laihia, Vähäkyrö, Isokyrö ”ryhmittyvät yhdeksi ainoaksi niityksi ja pelloksi.” Ilmajoella ja Kokemäenjokilaaksossa ”ikivanha maalaiskulttuuri” saavuttaa korkeimman ilmenemismuotonsa.” Vaasa, se on juuri sitä mitä tarkoittaa upea.” Alavuden ja Atsärin välillä alkavat mäet. ”Jollei sitä edeltäpin tietäisi, niin näkee tulleensa savolaiseen seutuun, sillä hänpä aina pakanuuden ajoista asti on viljellyt ja asunut korkeimmilla kukkuloilla, mihin on vain päässyt, erillään muista, ilman läheisiä naapureita. Mieleni värähteli nähdessäni näitä kukkuloille rakennettuja taloja: ’Högt bland Saarijärvis moar’.”

”Eräs alkuasukas, nurmikolla istuen, huvitti meitä mainioilla jutuillaan, mm. kertomalla paikkakunnan salapoltosta. Kotitekoinen viina on muka niin voimakasta, sanoi hän, että jos juo itsensä humalaan, niin tanssii sänky koko yön karusellia, niin että lujasti täytyy tarrata kiinni sängyn laitoihin, jottei lattialle tipahda, ja vieläpä koko seuraavan päivänkin pysytteleiksen nuhteettomassa humalassa, jos vain silloin tällöin vedellä virkistelee vatsanesteitä.”

Lampén saapuu autoineen Jyväskylään. Everitt  nousee ahnaasti mäeltä toiselle. Jyväskylä saa kehunsa kauniista puistoistaan. Muuramesta avautuu suurenmoinen näköala Päijänteelle. Jämsän kirkonkylässä hän näkee korkean kulttuurin tyyssijan. Sitten seuravata luonnonkaunis Kuhmoinen,  Vääksyn kanava ja Vesijärven rantaa seuraava kaunis tie. Hän suosittaa muukalaisillekin nähtävyyksien lukumäärässä kulkemaansa tietä Saarijärveltä Viitasarelle, sieltä Jyväskylään ja edelleen Lahteen.

Ernst Lampén päättää tarinansa automobiilimatkasta: ”Minua elähdytti hurmaava hyvätuuli saapuessani kotiini Helsinkiin.”


Nyt on Juhannusaatto. Juhannusruusut kukkivat juuri oikeaan aikaan tuossa navetan seinän vieressä, riti-ratin oven edessä. Toivotan teille hyvää Juhannusta.