perjantai 18. toukokuuta 2018

Onko pyöräily joukkoliikenteen syöpä?


Kirjoittelin edellisessä blogissani ikäihmisten pyöräilystä Tallinnassa. Pyöräily on kiinnostava ilmiö. Itse asiassa se on meillä jopa huomattavasti itseään suurempi ilmiö. Oliko ilkeästi sanottu? Pelastaako pyöräily kaupunkimme? Tiedämme kyllä pyöräilyn polkijoille suotuisat terveysvaikutukset, mutta pelastaako pyöräily kaupunkimme liikenneruuhkilta ja kasvihuonepäästöiltä? Meillä on mahtavia tavoitteita.  CO2-päästöt on saatava putoamaan 20 prosenttiin nykyisestä. Päästöistä neljännes tulee liikenteestä.

Tiedämme kyllä erilaisten tutkimusten, mututieteilijöiden säestämänä, kertovan pyöräilyn polttavan vatsamakkaraa, parantavan seksielämää ja pidentävän elinikää. Olemme myös lukeneet pyöräilyn aikana hengitetyistä pienhiukkasista. Tässäkin tutkimukset kertoilevat terveyshyötyjen olevan terveysriskejä suuremmat. Niin, kyllä kai keskustakatujen pienhiukkaset ovat enemmän siellä hitaasti liikkuvuen jalakulkijoiden riski ja erityisesti hyörivien lasten riski, kuin nopeasti ohikiitävän pyöräilijän riski.

Onko pyöräily vaarallista?
Pyöräilijän liikenneonnettomuusriski on suuri. En tarkoita nyt ystävääni Otso Kivekästä enkä vanhempaa pyöräilypioneeria Ode Soininvaaraa puhumattakaan Anni Sinnemäestä. He ovat nuoria, valppaita ja vireitä. Minä olen aina heitä fanittanut, vaikka nyt on tullut kyllä myrkynvihreitä särojä tuohon rakkauden vitivihreään kilpeen. No tuo keskuspuisto! Tarkoitan pyöräilyssä meitä köntyksiä. Juuri meitä, jotka erityisesti tarvitsisimme tuon päivittäisen 40 minuutin pyöräilyn pysyäksemme mahdollismman pitkään poissa sotevankkureista. 

Laskinpa lämpimikseni eri liikennemuotojen vaarallisuutta. Tarkastelin liikenteessä luokkaantuneiden määrää. Vertasin loukkaantuneiden määrää 100000 kilometriin ja 10000 matkaan.

Mopoilu näyttäisi onnettomuusriskin kannalta vaarallisimmalta liikkumistavalta. Loukkaantumisia tapahtuu Suomessa 12 kpl 100000 kilometriä kohti. Polkupyöräily ja moottoripyöräily ovat tasoissa hieman yli 4 loukkaantuneen lukumäärässä. Kävelijöille sattuu 2,1 loukkaantumista 100000 kilometriä kohti. No kysytään sitten kauanko pitää kävellä yhden loukkaantumisen eteen. Keskimäärin ihminen kävelee 360 km vuodessa. Onnettomuus kohdattaisiin siten  280 vuoden välein. No, ei suutrempaa huolta enää tässä iässä. Henkilöauto on hyvin turvallinen liikkumisväline. Loukkaantumisia tapahtuu 0,6 kpl 100000 ajokilometriä kohti, mutta joukkoliikenne on kuitenkin selvästi turvallisin tapa liikkua. No, tämä kilometrivertailu on yksi katsantokanta. Pyörällä ajetaan keskimäärin 450 km vuodessa, kun autolla liikutaan 16000 km vuodessa. Katsotaanpa sitten matkalukuun verrattuna. Moottoripyöräily kilpailee  mopon kanssa vaarallisuudessa suhteessa matkojen lukumäärään. Kymmenestätuhannesta mopomatkasta 5,8 päättyy onnettomuuteen. Polkupyörällä tehdyistä 10000 matkasta vain 2 matkaa johtaa onnettomuuteen. Luku on hieman heikompi kuin henkilöautolla tehtyjen matkojen onnettomuustiheys.  No, tämän tarkastelun perusteella uskallan pyöräillä.

Nyt tarkastelen ”suojaamattomien” liikkujien onnettomuusalttiutta Suomessa. Tilanne näyttää kehittyvän hyvään suuntaan. Loukkaantuneiden määrä oli kymmenen vuotta sitten lähes 3500 vuodessa. Nyt se on lähes puolet silloisesta. Kaikissa kulkijaryhmissä on tapahtunut edistystä. Suojaamattomien eli jalankulkijoiden ja kaksipyöräisten onnettomuuksissa  vuonna 2017 loukkaantui 1903 ihmistä.. Autoilijoita loukkaantui samana vuonna 3674 ihmistä. Mutta, mutta, nämäkin luvut ovat sietämättömän suuria!

Tämä kuva näyttää myönteisen kehityksn. Autoilijat ovat suurin onnettomuuksille altis ryhmä. Autoliikenteen onnettomuuksista kolmanneksessa on mukana raskas liikenne – yleensä kuitenkin syyttömänä osapuolena. Nuorten osuus loukkaantumisissa on hälyttävän suuri. 15-24 vuotiaden nuorten osuus kaikista loukkaantumisista on ollut kuvan osoittamaan aikana miltei vakio – kolmasosa kaikista loukkaantuneista on 15-24 vuotiaita. Heidän osuutensa väestöstämme on vain 11%. HUOMIO!

Vähentääkö pyöräily saldoamme kasvihuonepäästöissä?
Juuri aivan kreivin aikaan Hesarissa ilmestyi artikkeli joka käsittelee kasvihuonekaasuja. Siitäpä nyt nappasin tuohon CO2-päästöjen supistamistavoitteen. Kuvassa näkyy liikenteen osuus päästöistä nyt ja arvatussa tulevaisuudessa vuonna 2050. Ryhdyin myös kaivelemaan omia failejani ja otin sieltä esiin muutama vuosi sitteen Tampereelle tehdyn sevityksen, jossa olin ihmetellyt sitä miten temppu tehdään liikenteessä. Siis säästötemppu!

Hesarissa oli tämä havainnollistava kuva suurista tavoitteista. Hesarista löytyi myös edellisellä viikolla Mika Pantzarin todella hyvä juttu tavoitteiden saavuttamisen ongelmista. Meilä on todella edessämme NOIDUTTU ONGELMA. Kirjoitin jossain vaiheessa asiasta blogin: http://penttimurole.blogspot.fi/2017/06/noiduttu-ongelma.html

Tämä kuva kertoo sen missä nykyisin olemme. Henkilöliikennetutkimuksessa HLT 2016 selvitettiin suomalaisten matkojen määrää, kilometrisuoritetta, kulkutapaa ja suuntautumista. Eniten matkoja suorittava ryhmä on lasten vanhemmat. Toiseksi suurimpana ryhmänä ovat autoilijat. Ikäihmiset tekevät vähiten matkoja. Heidän matkalukunsa on 1,7 matkaa päivässä per henkilö, kun keskiverto suomalainen tekee 2,7 matkaa päivässä. Ikäihmisillä ei ole työmatkoja eikä koulumatkoja.  Heidän matkoistaan ostos- ja asiointimatkat haukkaavat 53% ja kyyditsemiseen tai vapaa-aikaan liittyvät matkat 46%. Keskivertokansalaisella työ- ja koulumatkojen osuus on 24%. Matkasuoritteen suhteen autoilijat ovat ykkösryhmä. Henkilöä kohti päivässä liikutaan 52 km, kun ikäihmiset liikkuvat vain 18 km.

Liikenteeseen liittyen on muutettava elämäntapaa ja tottumuksia. meidän on pystyttävä palaamaan aikaan 50 vuotta sitten. Se on NOIDUTTU ONGELMA. Se on ratkaistavissa, mutta pystymmekö siihen? Nykymeno ei näytä siltä.

Kun nyt muutosta kaavaillaan, on pakko tarkastella ikäryhmittäistä kehitystä. Väestörakenteen muuttuessa vanhemmuuden suuntaan joutuu ajattelemaan ikäihmisten mahdollisuuksia lihasvoimaisen liikkumisen suhteen. Kuinka vanhana jaksamme vielä pyöräillä tai kävellä? Nämä tolpat ovat henkilöliikennetutkimuksen satoa. Näyttää lupaavalta. 65-74 vuotiaiden ryhmä näyttää täysin liikkuvan nuorempien malliin. Vasta yli 75 vuotiaita ryhtyy hieman ahistamaan. Mutta ei paljoa! Ja kun vanhuksille vielä turvataan sähkökäyttöisten kaksi-, kolme, ja nelipyöräisten ”sähkötuolien” vrt. golfkärryt, liikkuminen kaupunkien uusilla kevyttä liikennettä suosivilla baanabulevardeilla saatetaan olla ratkaisemassa jotain kestävää.

Pohjoisessa pyöräillään, etelässä vielä opetellaan
Kirjoittelin tässä taannoin hieman ihmeissäni blogia Henkilöliikennetutkimuksen mielenkiintoisista tuloksista. Erityisesti pisti silmään tuo pohjoisten kaupunkien pyöräilyvoima. Meillä täällä etelässä näyttäisi olevan vielä paljon opittavaa. Ja kyllä me opimme. Esimerkkinä on kaupunkipyörien valtava suosio.

Pyörämatkojen lukumäärän suhteen Oulu on Suomen ykkönen. Oulussa asukkaat pyöräilevät kesät talvet. Helsingin seutu on tilastossa suhteellisen alhaalla – no, matkat ovat pitkiä ja joukkoliikenne toimiva, liikenne on vilkasta ja onko pyöräteiden määrässä ja laadussa vielä kehitettävää? Vastaus: ON Jyväskyläläisille ja muille pyöräilykaupungeille vastaan, ettei teidän lukujanne ollut nyt minun käytettävissäni olevassa tilastossa!

Tässä kysyykin itseltään: missä olemme Euroopan tasolla? Laitan nyt  näkyviin Euroopan pyöräilykaupunkien ykkösiä. Siinä esiintyvät Viron kaupungeista Tallinna ja Tartto. Ne ovat Helsingin lisäksi vertailuaineistona. Nekään eivät kuulu vielä tällä hetkellä pyöräilykaupunkien eliittiin.

Parhaista Euroopan pyöräilykaupungeista esiintyvät mitalisteina Kööpenhamina, Aarhus ja Malmö. Jalankulkumatkojen määrittelyssä saattaa kuitenkin esiintyä hieman tilastoja harhauttavaa epävarmuutta. Tämän tilaston mukaan Dresdenissä, Berliinissä ja Tartossa jalan tehdään lähes 30% matkoista. Normaali taso on alle 10%. Helsingissä ja Tallinnassa kävelyn osuus on 10% matkoista. Henkilöliikennetutkimus on uusinta tietoa Suomesta. Se kertoo Helsingin sisemmällä kaupunkialueella kävelyn olevan 30% matkoista, Helsingin seudulla 26% matkoista ja Helsingin ulommilla alueilla 21% matkoista. Pyöräilyn vastaavat osuudet ovat 7%, 6% ja 5%. Joukkoliikenteessä kansainvälinen tilastoni kertoo Helsingin luvuksi 40%. Sepä taisi olla Wikipedian hieman vanhempia lukuja, lieneekö ollut vuodelta 2004. Henkilöliikennetutkimus puolestaan sanoo joukkoliikennematkojen olevan sisemmällä kaupunkivyöhykkeellä 22%, Helsingin seudulla 18% ja ulommilla kaupunkivyöhykkeillä 13%. TEMS - The EPOMM Modal Split Tool kertoo puolestaan vuoden 2013 tilanteena Helsingin joukkoliikenneosuudeksi 34%. http://www.epomm.eu/tems/result_cities.phtml?new=1  Wikipedia kertoo vuorostaan  vuonna 2016 Helsingin Modal share taseen olevan 30%. https://en.wikipedia.org/wiki/Modal_share

Ota nyt sitten selvää näistä tilastoista. Olen muuten törmännyt Helsingin joukkoliikenteen osuutta suurenteleviin lukuihin aiemminkin. Mutta ehkä tilastoissa onkin silloin esitelty vain ajoneuvoliikenteen matkoja, pyöräily ja jalankulku unohtaen. Silloin Helsingin sisemmällä kaupunkivyöhykkeellä joukkoliikenteen osuus on 34%, Helsingin seudulla 27% ja Helsingin ulommilla kaupunkivyöhykkeillä 18%.

Totta tai epätotta
No mennäänpä nyt lopuksi tuohon otsikon asiaan. Onko pyöräily joukkoliikenteen syöpä? Yleisesti uskotaan pyöräliikenteen vaikuttavan henkilöautoliikennettä vähentävästi. Pyöräverkon kehittämisen perusteluina esitetään tämän tapaisia ajatuksia. Toden totta, näin sitä luulisi. Tilastot osoittavat kuitenkin toista. Näyttää siltä, ettei suuri pyöräilyn osuus suinkaan vähennä henkilöauton käyttöä. Näyttää eurooppalaisten kaupunkien osalta pikemminkin siltä että suuri henkilöautoilu ja vahva pyöräily kulkevat käsi kädessä. Sen sijaan pyöräilyn ja  joukkoliikenteen kulkumuoto-osuus näyttää olevan hyvässä korrelaatiossa keskenään. Hyvissä joukkoliikennekaupungeissa pyöräilyn osuus on vähäisempi. Tämähän on masentavaa. Onko? Vai onko se aivan luonnollista? Minusta se on luonnollista. Asialla on myös ulottuvuutensa tulevaisuuteen. Nyt harjoitetaan valtavaa propagandaa digitalisaation myötä syntyvän jakamisautoilun ja jopa viimeisenä niittinä syntyvän robottiautoilun puolesta. Ai, hetkinen käytin vahingossa tuota sanaa robotti. Liisahan on jo keksinyt noille uuden ajan kollektiivikulkimille oivallisen nimen. Se on ”ajoneuvokas”! Kun siis ajoneuvokkaat kansoittavat kaupungin kadut, silloin pyöräily kokee romahduksen. Ajoneuvokkaat kun eivät näytä tunnistavan pyöräilijöitä ja ne saattavat jopa suuttua ymmärtämättömille ja liikennesääntöjä tuntemattomille pyöräilijöille jalankulkijoista puhumattakaan. Ajoneuvokkaiden vallattua kadut ajoneuvoliikenne lisääntyy kaduilla parikymmentä prosenttia nykyisestään – näin kertovat tehdyt simuloinnit. Ja miten käy nopeuksien? Firmat virittävät autonsa ajamaan sakotusrajan sallimaa ylinopeutta bisneksen parantamiseksi. Näin oli Uberin yliajoauto viritetty, vai miksi se ajoi 30 mph nopeusrajoitusalueella 36 mph? No pääsinpä jälleen tähän jargoniin. Hyppään nyt pois näiltä vaarallisilta vesiltä. Voitte pistää vanhan miehen skeptisismin vaanivan dementian tilille tai sitten uskotte tämän vanhuksen olevan sitä lajia, ettei se ikinä ymmärrä luopua oikeudesta omiin vankkureihinsa,

Vertailin pyörämatkojen osuutta henkilöautomatkojen osuuteen ja joukkoliikenteen osuuteen. Pyöräilyn suurella määrällä ei näytä olevan riippuvuutta henkilöauton käytön kanssa. Trendiviiva on vaakasuora, tai hieman väärään suuntaan nouseva. Joukkoliikenteen käyttö vaihtelee Euroopan kaupungeissa välillä 25-65 prosenttia matkoista. Pyörän käyttö vaihtelee puolestaan välillä 5-36 prosenttia matkoista. Helsinki ja Tallinna ovat vaivaisia pyörän käyttäjiä. Köpis taas ylivoimainen ykkönen. Pyöräilyn runsaus ei siis näytä vähentävän auton käyttöä. Sen sijaan joukkoliikenteen käytössä havaitaan selkeä riippuvuus pyöräilyyn.  Pyöräilyn yleisyys syö joukkoliikenteen käyttöä selvästi.

Antaako tämä nyt aihetta huoleen? Ei sittenkään. On vain hauskaa ravistella itseään. Olenhan minä innokas sähköpyöräilijä ja toivon todella pyöräilyn renessanssia. Ja menestystä heille jotka tekevät työtä paremman kaupunkiympäristön puolesta. Lopuksi kuitenkin vielä Aristoteleen miete: ”Epätotta on sanoa, että se ei ole, mikä on, tai että se on, mikä ei ole, ja vastaavasti totta on sanoa sen olevan, mikä on, ja sen olevan olematta, mikä ei ole.”

maanantai 14. toukokuuta 2018

Ikäihmispyöräilyä Tallinnassa


Pyöräilyllä voi olla erilaisia tarkoituksia. Yksi pyöräilee mahdollisimman nopeasti kotoa työpaikalle ja takaisin. Yksi vie lastansa päiväkotiin nykyaikana yleistyneellä tavarapyörällä, toinen vetää peräkärryä. Yksi ajaa pyörällä ostoksille. Perhe pyöräilee lasten kanssa, ehkä ilman tietoista päämäärää. Lapset ajavat pyörällä kouluun, jos ei sen suhteen ole asetettu rajoituksia. Minua kiinnostaa ikäihmispyöräily. Eipä ihmekään - olenhan juuri sellainen. Olen jopa harhautunut suosittelemaan meikäläisenikäisille jalkakäytävällä pyöräilyä. Sehän on lainvastaista ja rikos. Olen siis kansalaistottelematon. Kirjoitan nyt ikäihmispyöräilystä Tallinnassa ja erityisesti sen vanhassa kaupungissa.  Jotkut väittävät Tallinnassa pyöräilyä vaaralliseksi tai heikon pyörätieverkon vuoksi jopa vaaralliseksi. No sanotaan nyt, että Tallinnassa autoilijat elävät jonkinlaista formulahuumaa. Ohi on päästävä, varsinkin jos edellä on suomalainen auto. Mutta tässä blogissa ei olla aikeissa pyöräillä rallimiesten seassa liikenteessä. Tässä on kysymys ikäihmispyöräilystä puistoissa ja vanhan kaupungin kaduilla.

Pyörä odottaa rauhallisena polkijaansa. Akussa on virtaa. Polkijallakaan ei ole minnekään kiire. Kevät on puhkeamassa. Tallinna on täynnä mielenkiintoisa paikkoja. Historia suorastaan havisee. Itse asiassa olen kirjoitellut Tallinnan pyöräilystä jo aiemminkin. Tässä näitä blogiosoitteita:

Ikäihminen sähköpyörän selkään
Nyt siis puhutaan kiireettömästä ikäihmispyöräilystä. Ei olla minnekään menossa. Katsellaan ja ihmetellään. Minne siis kannattaisi mennä? Minun lähtöpaikkani on Toompean mäki. Sinulle se saattaa olla määränpää. Katselen siis kaupunkia satunnaisen tulijan kannalta ehkä väärästä vinkkelistä. Alakaupungista tänne pääsee kahta pyörällä ajettavaa reittiä: Toompean kadun kautta tai Pikk Jalan kautta. Lyhin reitti on Pikk Jalg eli Pitkä jalka. Nousu ylittää kaikki pyöräteiden jyrkkyysnormit. On noustava taluttamaan.  Meille sähköpyöräileville vanhuksille ajaminenkin saattaa onnistua. Pikk Jalg oli muuten linnoitusaikaan ainoa mäelle johtava reitti. Olenkin joskus bloggaillut tarinan ruotsalaisesta herrasmiehestä, joka sai vuoden 1923 mallisen Fordinsa katua ylös, kunhan oli saanut työntöavukseen Klubi Seiska-palkalla paikallisia pikkupoikia ja sotilaita. Se on muuten aika kiva blogi, vaikka sen itse sanonkin. Se kertoo tallinnalaisista ihmisistä kreivien aikaan. http://penttimurole.blogspot.fi/2014/03/eilgasse-katson-ikkunasta.html

Hirvepark
Ensin ajamme Hirvipuistoon. Toompealle noustessa (saman nimistä katua pitkin) oikealla on Harjumaki ja vasemmalla Hirvipuisto. Hirveparkin juhlavana seinustana havaitset heti Ruotsi bastionin mahtavat muurit. Puisto rakennettiin vuonna 1865 bastionin edustalla olleen vesihaudan paikalle. Bastionit oli rakennettu pari sataa vuotta aikaisemmin. Silloin elettiin ruotsinvallan aikoja. Virolaisissa kirjoissa muistellaan ruotsalaisia paremmiksi hallitusherroiksi kuin saksalaisia tai venäläisiä.   Erik Dahlberg (1625-1703) oli ruotsalainen sotamarsalkka, arkkitehti ja linnoitusinsinööri. Hän sovelsi uusimpia oppeja kaupungin puolustusjärjestelmän kehittämisessä. Uudet rakenteet tarvittiin ruutiaseiden tultua käyttöön katapulttikauden jälkeen. Vihollinen piti saada etäämmälle päävarustuksista. Nuo Dahlbergin innovaation tulokset ovat nyt juuri tämän ikäihmispyöräilyn tyyssijana.

Nyt voit pyöräillä vanhan vallihaudan pohjalla ja ihailla noita jyhkeitä seinämiä. Ehkä myös tiedät, että tuon muurin sisuksissa kulkee 1600-luvun lopulla rakennettu Bastionikäik-niminen puolustustunneli. Siellä voit vierailla menemällä sisään Kiek in de Kökin tykkitornista. Pyörän voit jättää hetkeksi Euroopan suurimman tykkitornin juurelle.

Tiedätkö mistä tuo tykkitornin nimi tulee? No, se on ”kurkistus keittiöön”. Sotilaiden sanottiin nähneen tornin huipulta savukorsteenin kautta ihmisten keittiöön. Näkemisen kanssa taisi olla tarua, mutta ehkä herkullinen ruoan tuoksu nousi vartiomiehen nenään.

Hirvepark on mielenkiintoinen puisto. Se sisältää harvinaisia puulajeja. Arvokkaimmaksi sanotaan Acer Platanoides ”Cucullatum”. Se taitaa olla nimeltään myös Norjan vaahtera. Tuon puun kuva on tässä. Nyt se on vielä lehdetön. Lehdet tulevat olemaan erikoisia muodoltaan. Hieman käpristyneitä. Syksyllä se vaahteroiden tapaan hehkuu värikkäänä. Puisto kuuluu vanhan kaupungin ohella UNESCO:n maailmanperintölistalle. Puistossa kasvaa yli sata erilaista puulajia.

Muuten puistossa voi ikäihminen kruisailla monilla hiekkakäytävillä ja pysähdellä mietiskelemään puistonpenkeillä. Minä saan siellä helposti kulumaan tunnin tai kaksi. Erityisesti puihin tutustuminen käy helposti opastaulujen avulla. Ja liikkuminenhan ei haittaa heikkojalkaistakaan, kun on sähköpyörä alla. Puistossa on lasten leikkikentän lisäksi sopivia paikkoja oleskelulle tai vaikkapa piknikille. Myös vessakoppi on paikallaan.

Pyörällä puistoon pääsee ajamalla Wismarilta johtavaa ramppia pitkin. Muuten yhteydet ovat portaiden kautta. Portaissa raskasta sähköpyörää on työlästä kuljettaa. Tämäkin mahtava porras Pitkän Hermannin juurella on lähes mahdoton kuljettava, mutta se on kaunis katseltava. Pitkän Hermannin huipulla liehuu sinimustavalkoinen.

Puistolla on merkitystä myös nykypäivän itsenäisen Viron asukkaille. Kansa kokoontui juuri Hirveparkissa Viron uudelleen itsenäistymisen alkuhetkillä 23. elokuuta 1987. He protestoivat Molotov-Ribbentrop -sopimusta. Tuossa sopimuksessa 48 vuotta aikaisemmin Hitler ja Stalin olivat sopineet Baltian ja Suomen kuuluvan Neuvostoliiton valtapiiriin. Miliisi ei puuttunut mielenosoitukseen. Pitkän Hermannin huipulla liehui punalippu. Noorte Hääl –lehti kirjoitti mielenosoituksen jälkeen: ”Toompealla ei tule milloinkaan liehumaan porvarillisen tasavallan lippu; sellainen unelma on vain poliittinen spekulaatio ja yksi näytös likaisessa pelissä.” Sinimustavalkoinen liehui tornin huipulla 1,5 vuotta mielenosoituksen jälkeen.

Toompark ja Snelli tiik
Hirveparkin rauhaisan ja tuulelta suojatun oleskelun jälkeen on aika siirtyä Toomparkin puolelle. Se tapahtuu pyörällä ajamalla rampista ylös Wismarille ja sitten Toompean kadun kautta tai vaihtoehtoisesti Toompuiesteetä pitkin Falgiteen ylittäen. Oikealla on ihailtavissa mahtavana nouseva Pikk Hermann ja Tallinnan 1300-luvulla rakennetun linnan jyhkeät muurit.  Näkymä on dramaattinen.

Tallinnan linnanmuurien ja tornien historiasta voit saada seikkaperäistä klikkaamalla tätä blogia:

Snellin tiikki on minun ehdoton lempparini. Sen yläpuolella kohoavat uhkeat Toompen linnan muurit.

Puiston keskeinen elementti on Snelli tiik. Se on vallihauta, jossa vesi välkehtii. Vallihaudan reunalla on maavalli. Kutsun sitä ”punkaharjuksi”. Linnoitusharjua pitkin pyöräily on aina ehdoton osa minun pyöräilyreittiini. Siihen sisältyy pysähdyksiä ja istuntoja mahtavien puiden alla. Vallihaudan varrella voi ajaa kolmellakin eri reitillä.  Ylin reitti on kapea polku korkealla muurin juurella. Reitti on hieman uskalias. Seuraava reitti on muurien välissä pohjalla. Kolmas on tuo mainittu ”punkaharju” vallin päällä ja neljäs reitti kulkee varustusten ulkopuolella pitkin vesirajaa. Vallihauta kunnostettiin varsinaisesti puistoksi vasta 1970-luvulla.   Nyt se on Tallinnan idyllinen helmi. Puistossa sijaitsee myös urheilukenttä ja koirien ulkoilupuisto.

Katselen noita puunrunkoja.  Niiden läpimitta saattaa olla toista metriä. Miksi ne ovat pystyssä ja suojaavat minua. Helsingissä tuollaiset puut olisi jo aikoja kaadettu ympäristölleen vaarallisina.

Tornien aukio
Ryhdyn luettelemaan tornien nimiä: Luostarinportti, Saunatorni, Kultajalan torni, Nunnientakainen torni, Koismäen torni, Platen torni, Eppingin torni ja Grusbekentakainen torni. Paksu Margareta on tornirivin päätteenä, mutta tornit eivät siihen lopu. Ne jatkuvat vielä sataman puolella. Niitä ovat Stoltingin torni, Hattorpentakainen torni, Bremenin torni, Hellemannin torni, Virun portti, Assauwen torni. Kun vielä jatketaan muurin kiertämistä, tullaan jälleen Kiek de Kök –tornille ja sen vieressä nähdään Neitsitorni sekä Lyhike jalan porttitorni. Pikk jalan porttitornin kohtaamme jyrkän alamäen jälkeen. Tuosta mäestä jo varoittelin erityisesti ylöspäin pyrittäessä. Alaspäin meno on helpompaa, mutta varsinkin portin kohdalla hieman ahistaa. Tornit eivät vielä loppuneet tähän. Toompean linnan korvalla ovat vielä Landskronan torni ja Nuolenterottajan torni. Vierailijan dementiantorjuntaa olisi opetella nuo kaikki torninien nimet ulkoa. Minä ne kyllä joskus osasin ja taisin nyt blogia tehdessäni oppia ne uudelleen.

Toompuisto jatkuu suoraan Tornien aukiolle. Näkymä on huimaava.  Usean tornin rivistö on jotain harvinaisen hienoa eurooppalaisessa kaupungissa. Tornien rivistö muureineen rakennettiin 700 vuotta sitten. Ajatelkaa aikaa. Siitä on 70 sukupolvea. Uskallammeko edes ajatella tulevaisuuttamme yhtä tai kahta sukupolvea pitemmälle?

Olemme nyt kiertäneet vanhan kaupungin puistoja ja torneja katsellen. Olemme istuskelleet puiston penkeillä ja katselleet ohikulkevien ihmisten hehkeyttä. Olemme myös ajatelleet ajan ihmettä. Sen on tarjonnut meille Tallinnan monisatavuotinen ajan kulu, josta todisteena ovat kaikki nuo muurit, vallit ja tornit. Emmehän ole vielä väsyneitä?

Vanhan kaupungin kierroksen ulkoreitti kulkee muurien, tornien ja vallihautojen kiehtovassa ympäristössä, ihanien puistojen ja linnoitusinsinöörien maisemateosten kehystämänä. Reitin pituus on 5 kilometriä.

Muurien sisäpuolella
Ei, haluamme vielä kierrellä vanhassa kaupungissa, muurien sisäpuolella. Minulla on muutama katu, joita haluan ehdottomasti ajaa. Yksi niistä on Nunnelta lähtevä katu, jonka nimi alituiseen vaihtuu. Katu kulkee tornien muurin takana, kaupungin puolella. Aluksi se nimi on Väike Kloostri, sitten nimeksi muuttuu Gümnaasiumi, sen jälkeen nimi on Kooli ja lopuksi Laboratooriumi.

Tämä katu on minun vakiokohteeni. Sillä on monta nimeä. Muuten, ehdotan tarkistamaan renkaiden ilmanpaineen ennen kadulle menoa. Katu on todella perunapelto - mutta täynnä tunnelmaa. Tällä kadulla vielä seinät puhuvat ja kertovat tarinoita. Haluan kuunnella niitä. Kurkista sisään porttikonkeihin. Näet ihmeitä. Voit päätyä sisään erityisen tunnelmalliseen kirkkoon.

Katu päättyy Hobuveskille. Mitä tarkoittaa tuo nimi? No hobu on tietysti hepo. Ja veski on mylly. Pyöreässä talossa hevoset aikoinaan pyörittivät myllyä. Kadulta alkaa yksi lempikaduistani. Sen nimi on Lai (leveä). Kadun molemmissa päissä nousevat mahtavat kirkontornit kuin naulat. Olavisten kirkon torni kadun pohjoispäässä oli aikanaan Euroopan toiseksi korkein kirkontorni. Vain Bremenissä oli korkeampi. Toiseen suuntaan katsottaessa kadun naulana on Toomkirik, Toompen mäellä.

Nyt alkaa vapaa kiertely kadulta toiselle. Toreille ja aukioille.  Se vaatii aikaa.  Mutta se on laatuaikaa!

Vanhassa kaupungissa on loisteliasta pyöräillä – autot eivät häiritse, mutta turistiryhmät joskus pakottavat väistelemään. Mutta meillä ei ole kiirettä.  Pyöräily vanhan kaupungin jokaisen kadun läpi ottaa aikaa noin kaksi tuntia. Suosittelen. Tuossapa onkin kartta kaikille ohjeeksi, matkaa kertyy noin 15 kilometriä, jouduthan väkisin ajamaan jotkut kadut kahteen kertaan. Tämän ”valaisevan” kuvan olin piirtänyt vieraskirjaani Toompealla päiväyksen mukaan vuonna 1996. Reitit ovat säilyneet samoina. Ympäristö vaan on rajusti muuttunut. Ystäväni Ain Valdmann on panostanut vanhan kaupungin katujen kunnostukseen. Katuja on päällystetty uudelleen ja autoliikennettä säännöstelty. Mutta vielä riittää ”mukulakivikatuja” ajettavaksi.

tiistai 8. toukokuuta 2018

Siirtolaiset Suomessa kantaväestöä onnellisempia?


Kirjoitan nyt suomalaisten onnellisuudesta. Suomi sai juuri maailman kultamitalin onnellisuudesta. Myös siirtolaiset täällä ovat onnellisia. Suomi on monessa kansainvälisessä vertailussa mitalisijoilla. Helsinki taas taistelee pistesijoista hieman koko Suomea heikommalla tuloksella. Kirjoitan myös kaupunkien liveability’stä. Mitähän se on suomeksi. Yritin etsiä käännöksiä. Ei löytynyt. Ehkä se on ”elämän laatu”. Kirjoitan myös liikenteestä. Sehän on ammattialani.  Liikenteen laatu on osa elämänlaatua.  Helsinki on sijoittanut omille sivuilleen luettelon saavuttamistaan voitoista. Aloitetaan niillä:

Helsingin menestystä
Helsingin seudun joukkoliikenne oli 2. sijalla eurooppalaisvertailussa 2017. Helsingin startup-ekosysteemi maailman yhteisöllisin sanoo Startup Genome 2018.  Maaliskuussa 2018 asunnonvuokrausyritys Spotahome arvioi Helsingin Euroopan tasa-arvoisimmaksi kaupungiksi. Kalasataman älykäs kaupunginosa sai kansainvälisessä KNX Award -kilpailussa oman sarjansa ensimmäisen palkinnon. fDi Intelligence kartoitti 2018 Euroopan investointinäkymiä European Cities and Regions of the Future -listauksessa. Helsingin seutu nousi ykkössijalle ulkomaisten investointien strategiassa pienillä alueilla. Uusimaa voitti omassa kokoluokassaan ensimmäisen sijan. Helsinki on viidenneksi paras osaajien houkuttelija kansainvälisen GTCI-tutkimuksen mukaan. Helsingin Satama nousi 2017 Euroopan matkustajasatamien kärkeen. Mikään kilpailuvoitto tämä ei kuitenkaan ollut. Reputation Instituten 2017 julkaisemassa “City RepTrak – The World’s Most Reputable Cities 2017” -vertailussa Helsinki oli 16.   Elokuussa 2017 Helsinki oli yksi Innovation Capital (iCapital) -kisan finalisti. etsittiin Euroopan parasta kaupunki-innovaatioekosysteemiä. Pariisi voitti. Mukana olivat myös Tallinna ja Tampere. Katselin kaikki 10 esittelyvideota. Hohhoijaa! Katso itse: . https://www.youtube.com/watch?v=qwiJdnd1lU4&index=4&list=PLvpwIjZTs-LhbD_wmWh7qBfyKFnqTtvBM

Helsingin yliopisto on maailman 56. paras Shanghain yliopistovertailussa.  Helsinki 9. sijalla The Global Liveability Report 2017 elämänlaatuvertailussa. Helsinki kipusi UIA:n kongressikaupunkitilastossa sijalle 15. Helsinki-Vantaan lentoasema nimettiin maailman parhaaksi 2016. Helsinki on 6. houkuttelevin eurooppalainen suurkaupunki ulkomaisille investoinneille sanoo Global Cities of the Future. The Telegraph listasi Helsingin kahdeksanneksi puhtaimmaksi maailman pääkaupunkien joukossa. Arviossa kiinnitettiin huomiota Helsingin aktiivisuuteen pyöräliikenteen kehittämisessä sekä kunnianhimoiseen tavoitteeseen tehdä moottoriajoneuvon omistamisesta tarpeetonta vuoteen 2025 mennessä. Ohhoh! The Global City Talent Competitiveness Index  2017 (GTCI) mittasi Helsingin olevan 3. paras huippuosaajien houkuttelussa. Transparency International -järjestön vuotuisen selvityksen mukaan Suomi on maailman kolmanneksi vähiten korruptoitunut maa.

Tilastokeskus tarjoilee mahtavaa Suomi-listaa
Mutta lähes uskomattomalta tuntuu, kun katselee Tilastokeskuksen ”maailmankärjessä”-listaa. Suomi kyllä hakkaa kansainvälisessä mitalinkilinässä pääkaupunkinsa Helsingin. Saattaisi olla, että Helsingin kannattaisi katsoa hieman kunnioittavammin alamaisikseen arviomaansa valtakuntaa. Eivät nämä mitalit taida sentään olla vain meidän helsinkiläisten aikaansaannosta. Meitä on vain 12 muun Suomen 88 asukasta kohti.

Suomi, maailman onnellisin maa
Ihan kiva näitä on lukea, mutta kyllä suuri ja mahtava yllätys oli Suomen nousu maailman onnellisimmaksi maaksi. Tämän sanoi The World Happiness Report. (Helliwell, J., Layard, R., & Sachs, J. World Happiness Report 2018, New York: Sustainable Development Solutions Network.) Raportti on iloista luettavaa. Nousihan Suomi edellisen vuoden viidenneltä sijalta ykköseksi.  Seuraavilla sijoilla ovat Norja, Tanska, Islanti, Sveitsi, Hollanti, Kanada, Uusi Seelanti, Ruotsi ja Australia. Tämä on alkupään kymmenikkö.

Minun vanhoista työkohteistani sijaluvut ovat seuraavat: Saudi Arabia 33, Kuwait 45, Venäjä 59, Viro 63, Libya 70, Algeria 84, Azerbaijan 87, Jordania 90, Vietnam 95, Sri Lanka 116, Irak 117, Etiopia 127 ja Syyria 150. Tätä listaa tuntuu hyvin mahdottomalta ajatella. Tuolla listan hännillä keikkuvat minun rakkaat paikkani. Hieman yllättää, että Libya on noinkin korkealla ja sitä reilusti alempana moni hieno ja muistorikas paikka. Ja viimeisenä hännän huippuna tuo onneton Syyria.

Tuosta se vain selviääkin, että olemme maailman onnellisimpia. Onnellisuutta mitattiin kansantulolla, sosiaalihuollolla, terveen elämän odotuksella, vapaudella tehdä omia valintoja, vieraanvaraisuudella ja korruption vähäisyydellä. Vertailukohtana oli dystopia. Kaikkein huonoin kuviteltavissa oleva tilanne.

Siirtolaisuus maailmalla
Raportti kysyy, lisääntyykö siirtolaisten tai heidän perheidensä onnellisuus siirtolaisuuden kautta. Maailmalla on nykyisin 250 miljoonaa siirtolaista. Globalisoituvassa maailmassa siirtolaisten arvellaan kasvavan 400 miljoonaan vuoteen 2050 mennessä. 700 miljoonaa ihmistä on raportin mukaan harkitsemassa siirtolaisuutta. Siirtolaisten negatiivisina kokemuksina nähdään hyväksikäyttö, sosiaalinen syrjäytyminen, ja epäonnistunut sosioekonominen assimilaatio. Asia on siis ihmettelyn arvoinen. Vielä on erotettava pakolaisuus ja siirtolaisuus. Pakolaisia on tällä hetkellä noin 70 miljoonaa.  Tutkimus suoritettiin haastattelemalla 36000 siirtolaista 150 maassa. Haastattelut teki Gallup World Poll.

Suomessa asuu runsas 300000 ulkomailla syntynyttä henkilöä ja runsas 200000 ulkomaan kansalaista. Ulkomaan kansalaisissa on kaksi suurta ryhmää, venäläiset ja virolaiset. Muut ryhmät, mukaan lukien symboliasemaan nousseet somalit ovat pieniä. Kuten sanottu, Suomi on monikulttuurisuudeltaan yksi Euroopan vähäkulttuurisin. Noin 95 % väestöstä on puhdasverisiä karpaaseja.

Siirtolaisten suurimpia murheita ovat uudessa isäntämaassa kohdattu diskriminointi, vähentynyt sosiaalinen kanssakäyminen kielen ja kulttuurin esteiden vuoksi. Siirtolaisuus myös usein pudottaa asemaa sosiaalisessa hierarkiassa. Motiiveina vapaaehtoiseen siirtolaisuuteen mainitaan useimmiten taloudelliset hyödyt, urakehitys ja opintomahdollisuudet, parempi perheyhteys sekä suurempi uskonnollinen tai poliittinen vapaus. Kaiken kaikkiaan kysymys on paremman elämän tavoittelusta itselle ja perheelle. Tutkijat mainitsevat myös siirtolaisuuden jonka tarkoituksena on parantaa kotiin jäävien hyvinvointia. Tästä osoituksena ovat noin 600 miljardin dollarin vuotuiset rahansiirrot kotimaahan. Tällainen siirtolaisuus tapahtuu useimmiten perhepäätöksellä, joku perheestä uhrataan.

Tutkijat sanovat siirtolaisuuden onnellisuuden mittauksen vaikeutena olevan vertailu onnellisuudesta uudessa paikassa verrattuna onnellisuuteen kotipaikassa - jos siirtolaisuus ei olisi toteutunut. Tutkijat päätyivät sitten mittaamaan 0-10 asteikolla kotiin jäävien referenssiryhmien ja muuttaneiden elämänarvioita. Kysyttiin yleistä elämän laadun arvioita sekä myönteisiä vaikutuksia: ilo, nauru ja onnellisuus, sekä kielteisiä vaikutuksia: huoli, suru ja viha. Maailmanlaajuisesti siirtolaiset arvioivat elämänlaatunsa parantuneen 9%, positiiviset vaikutukset lisääntyivät 5% ja negatiiviset vähenivät 7%. Suhteellisesti eniten elämänlaatu näytti paranevan Afrikasta Länsi-Eurooppaan ja Palestiinan territorioista Jordaniaan muuttaneilla ihmisillä. Elämänlaatu heikkeni taas eniten Venäjältä Viroon muuttaneilla.

Kotoutuminen on kiintoisa kysymys. Tämä tutkimus osittaa, ettei pitkäaikainen oleskelu siirtolaisuuden kohdemaassa lisää onnellisuutta. Se jämähtää tulohetken tasolle. Pakolaisten onnellisuus uudessa kotimaassa on huomattavasti alhaisempi kuin vapaaehtoisilla siirtolaisilla. Heidänkään onnellisuutensa ei näyttäisi kasvavan ajan myötä. Onpa haasteita kotouttamiselle. Toisaalta tutkimuksen tekijät ihmettelevät miksi siirtolaisuus ei maailmassa ole suurempi kuin tämä 3,3% maailman väestöstä, kun se kerran lisää ihmisten onnellisuutta?


Siirtolaisten, eli tässä tapauksessa ulkomailla syntyneiden onnellisuus Suomessa on huippuluokkaa. Olemme siinä suhteessa maailman ykkönen. Ulkomailla syntyneet Suomessa asuvat ovat jopa tyytyväisempiä täällä kuin muu kansa.

Ranking-listat
Erilaisten firmojen ranking-listoista jo aloittelinkin. Nyt niitä on tullut vaikeammaksi katsella, kun ovat panneet niitä maksullisiksi. Eihän eläkeläisellä ole varaa tilata aivan vain huvin vuoksi tällaisia tietoja. Mercer on yksityinen firma, joka sanoo olevansa maailman johtava yritys lahjakkuuksien, eläköitymisen ja investointien alalla. He neuvovat miten pärjätä – maksua vastaan tietysti. He myös tekevät vuosittain erilaisia ranking-listoja.  Yksi niistä on Quality of Living listaus kaupungeista. Listalla on 450 kaupunkia ympäri maailman. Listassa analysoidaan poliittista tilannetta, taloudellista tilannetta, mediaa ja sananvapautta, terveystilannetta, opetusta ja kansainvälisten koulujen määrää, teknisiä palveluja sekä joukkoliikennettä, virkistystä ja urheilua, kulutustavaroiden saatavuutta, asuntotilannetta sekä ilmastoa ja luontoa.  Helsinki on Mercerin listoilla sijalla 30. Pientä nousua on tapahtunut sillä vuonna 2010 olimme sijalla 35. Parhaiden sijoitus oli Wien, Zürich, München, Vancouver, Düsseldorf, Frankfurt, Geneve, Kööpenhamina ja Basel.

Heikko lista, ei oikein kiinnosta. On siirryttävä listalle, jossa Helsinki on ylempänä. Sellainen löytyy esimerkiksi The Economist Intelligence Unitilta. Helsinki on keikkunut listalla sijalla 8-10. Vuoden 2017 listalla olimme sijalla 9.  Viimeisimmässä julkaistussa listassa kymmenen parasta olivat Melbourne, Wien, Vancouver, Toronto, Calgary, Adelaide, Perth, Auckland, Helsinki ja Hampuri.

Mobiilia nykypolvea edustava Millennial City Ranking laittaa Helsingin sijalle 20. Helsingissä on parasta sukupuolten tasa-arvo, mutta oluen juonti ja olutfestivaalit ovat laihoiksi tuomitut. Parhaina nuoremman sukupolven paikkoina mainitaan Amsterdam, Berliini, München, Lissabon, Antwerpen, Barcelona, Lyon, Köln, Pariisi ja Vancouver.

Parhaiden yliopistokaupunkien vertailussa QS Best Universities on arvioinut maailman yliopiskaupunkeja opiskelukustannuksilla, työpaikan saantimahdollisuudella ja yleisellä haluttavuudella. Euroopan kärkisijoilla ovat kautta vuosien keikkuneet Pariisi, Lontoo, Zurich, München, Berliini, Wien, Barcelona ja Edinburgh. Tukholma oli vuonna 2016 sijalla 8. Kööpenhamina nousi saman vuonna sijalle 10. Helsinki on yleensä ollut sijoilla 13-20. Nyt vuonna 2017 tapahtui romahdus, kun Helsinki on sijalla 32. Mistä syystä? Vuonna 2017 Helsingin sijoitus yliopistokaupunkina kaikista maailman rankatuista 100 kaupungista oli yhteispisteissä 61, työpaikan saantimahdollisuudessa 78, haluttavuudessa 13 ja opiskelun kustannuksissa 48. Haluttavuus opiskeluun täällä on kyllä kiintoisan korkea. Muuten aika heikkoa.

Onko liikenne yksi kaupunkien elämän laatua määrittelevä elementti?
Tätä kysyy liikennesuunnittelija. Miten hyvä liikenne määritellään? Onko liikenne hyvää, jos ruuhkia on vähän. Miten olisi CO2 päästöjen laita? Onko se hyvää, jos joukkoliikenneosuus on suuri? Vai määrittääkö pyöräilijöiden osuus liikenteen hyvyyttä. Vai onkin sittenkin liikenneturvallisuus kaiken A ja O?

Aloitetaan joukkoliikenneosuudesta ja liikenteen ruuhkautumisesta. Voisi olettaa korkean joukkoliikenneosuuden pienentävän henkilöautoliikenteen ruuhkautumista. Tarkastelin eräitä liveability vertailun suosikkikaupunkeja. Joukkoliikenteen osuus kaikista matkoista on suurimmillaan 39% ja pienimmillään 16%. Ajoneuvomatkoista (ml. polkupyörät) joukkoliikenteen osuus parhaimmillaan Pariisissa ja Wienissä. Siellä 55% ajoneuvomatkoista tehdään joukkoliikenteellä. Heikoimpia ovat Vancouver ja Toronto.

Tom Tom tarkkailee navigaattoreineen maailman kaupunkien ruuhkaantumista. Ruuhkat tuntuvat olevan kasvussa. Suurimmat viime vuoden aikana tapahtuneet ruuhkan kasvut ovat olleet Oslossa (5%), Vancouverissa (3%), Wienissä (3%) ja Brysselissä (3%). Helsingissä ruuhkan kasvu oli 1%. On ainoastaan yksi kaupunki tässä valikossa, jossa ruuhkat vähenivät. Se on Tukholma (-1%) Kaavoista voi havaita, ettei hyvällä joukkoliikenteellä näytä olevan mitään tekemistä ruuhkaantumisen kanssa. Helsinki (seutu) sijoittuu ruuhkaantumisessa melko hyvälle tasolle. Tolppa tarkoittaa, että iltapäiväruuhkassa matka-aika pitenee Helsingissä noin 50%. Pahimmillaan ruuhkat tuntuvat näissä valituissa kaupungeissa pidentävän matka-aikaa noin 80%.

Kysytään sitten, syntyykö kaupungin menestys juuri hyvästä joukkoliikenteestä ja sujuvasta liikenteestä yleensä. Liveability-tilastojen kärjessä ovat Montreal, Toronto, Vancouver, Auckland ja Wien. Kaikki kolme alussa mainittua ovat liikenteen kannalta autokaupunkeja. Ne ovat suorastaan vastakohta vanhoille kunnon kaupungeille kuten Wien, Zurich, München tai Kööpenhamina. Myös suuresti erilaisia kuin Helsinki tai Tukholma. Vaikuttaa siltä, että eläväisen kaupungin ranking-kriteereinä ei ole pyöräily tai joukkoliikenne. Sen sijaan useat korkealla olevat kaupungit ovat autokaupunkeja.

Voittajia Kanadasta, Australiasta ja Uudesta Seelannista
Hyppäänkin tässä kahteen juttuun. Ensin hieman Ottawasta, Kanadassa. Se on ollut listoilla hyvin korkealla. Luonani kävi pari kolme vuotta sitten ottawalainen insinööri. Hän teki väitöskirjaa kaupunkiliikenteestä. Hän ylisti helsinkiläistä liikennekulttuuria. Hän tutkii jokapäiväisen liikenteen terveysvaikutuksia. Hän ylistää Helsinkiä, sen joukkoliikennettä, sen pyöräteitä, sen jalankulkuteitä, ja erityisesti niitä ihmisiä, jotka näitä käyttävät. Hän kertoo myös ihailevansa Helsingin keskustan elävyyttä. Kanadan kaupunkien keskustoissa ei iltaisin liiku juuri kukaan – toisin on Helsingissä. Hän myös ihmettelee Oulun ja Jyväskylän talvipyöräilyä. Kertoo vierailleensa vanhan ystäväni, kollegani ja Oulun liikennegurun, Mauri Myllylän luona. Kerron meillä ihailtavan erityisesti Vancouveria. Monet poliitikot ja suunnittelijat haluaisivat juuri Vancouverin meidän malliksemme. ”Mitä?” sanoo Karl? Kanadassa ei ole missään sellaista joukkoliikenneosuutta ja sellaista pyöräilyä kuin Helsingissä. Kanadassa ihmiset ovat sitä mieltä, että heillä sää estää kävelyn ja pyöräilyn - jopa lumettomassa Vancouverissa. On turvauduttava yksityisautoon. Ja niin tehdään.

Kanadalaiset kaupungit ovat vahvasti mukana kaupunkivertailun kärkisijoilla. Australialaiset kaupungit ovat myös mitalisijoista kiistelemässä. Uuden Seelannin Auckland on noussut Economistin uusimmassa vertailussa pronssimitalille. Minulla on suorastaan suurlähettiläs Aucklandissa. Hän on ystävämme Risto Jounila. Risto työskentelee WSP:n sikäläisessä toimistossa. Kysyn Ristolta ja hän lähettää minulle seuraavanlaista tekstiä:

Aucklandin kaupunki on suurin ja mielenkiintoisin New Zealandissa (NZ). Kasvu on ollut erittäin vahvaa, 2,8 prosentin luokkaa. 1,3 miljoonan asukkaan metropolialue on kasvanut viime vuosina 45000 asukkaalla vuodessa. Uusi Seelanti on maailman autoistuneimpia maita. Kaupunki on rakentunut moottoritieverkoston varassa viime vuosiin saakka, mikä on aiheuttanut hyvin vahvasti Urban Sprawl´ia. Joukkoliikennettä on ryhdytty kehittämään. Bussiliikenteeseen ja nyt viimeksi junaverkkoon on ryhdytty panostamaan. Bussikaistoja lisätään koko ajan. Nyttemmin myös viranomaiset (Auckland Transport ja NZTA) ovat kääntyneet enemmän ”joukkoliikenneuskovaisiksi”. Hekin ovat havainneet, että autoille ei vain yksinkertaisesti riitä tilaa. Viime viikolla pormestari ja liikenneministeri julkaisivat uuden liikennepolitiikan, jossa investoinnit ohjataan joukkoliikenteeseen ja aktiiviseen liikkumiseen. Henkilöliikenne junalla on Aucklandin ulkopuolella lähinnä turistiliikennettä. Jos haluat mennä esim. Aucklandista Hamiltoniin (130 km), niin auto on ainoa realistinen vaihtoehto. Vähänkään kauemmaksi mennään sitten monesti myös lentäen. Maasto on mäkistä ja tiet mutkaisia. Matkanteko hitaanlaista ja turvatonta. Viime vuonna kuoli 380 henkeä tieliikenteessä (Suomi 224). Aucklandissa kuoli 60 henkeä. Katuverkolla on siis vaarallista kulkea, varsinkin muuten kuin autolla/bussilla. Porukat ajavat joka paikassa lujaa ja liikennekulttuuri on varsin aggressiivista. Tämä onkin yksi pahimmista miinuspuolista meidän perheelle. Pyöräily on jäänyt, koska naisväki ei uskalla.” Vähänpä tuo Riston viimeinen lause yllättää ja hätkähdyttää

Johtopäätöksenä voi todeta, ettei liikenne kaupungeissa ole ollut kriteerinä liveability-listoja tehtäessä. On miltei yllättävää miten vauhdikkaan vaaralliset autokaupungit ovat niitä eläväisimpiä. Meidän on kyllä hyvä liimautua Wienin kaltaiseen voittajakaupunkiin jalankulkuympäristön ja joukkoliikenteen kehittämiseksi. Wienistä on minulla itselläni kivoja muistoja. Vakiopaikkana tietysti Loosin baari. Siellä ei kyllä ollut tuota Mattikoon kertomaa ja ihailemaa seinäkirjoitusta - se oli jonkin muun kapakan seinällä: “Mancher will angesehn sein als habe er noch kein Wasser getrübet, hat abert wol eine längere Zeit mit dem ganzen Hindern drin gesessen.”

perjantai 4. toukokuuta 2018

Walpurin viettoa meillä ja muualla


Riemuisa walpuri on jälleen vietetty Pakilan tanhuvilla. Syntyi keskustelua vapun alkuperästä. Oliko se ystäväni Ray Ottman, joka halusi aiheesta blogia. Hänen mielestään ihmisten ja ystävien elämään liittyvät jutut ovat usein tilasto-blogeja mielenkiintoisempia. Elämä on monisäikeinen juttu. Tilastot ovat faktaa. Tilastoista on helppo kirjoittaa. Nyt kuitenkin aion kertoa vapuista. Omistani ja yhteisistä. Mutta ensin pala vapun historiaa.

Vappu on vanhassa perinteessä kokkojuhla
Meidän pihallamme on poltettu kokkoa vain kerran. Satoi ja oli kylmää, niin kuin juuri tänä vappuna. Olli Lehtovuori sen kokon sytytti ja oli kokkomestarina. Pihanurmikkoon paloi laaja ympyrä. Nyt kun Ooken kanssa aattopäivänä puhuimme vapusta, hän sanoi taas laittavansa kokon. Liisa sen kuitenkin kielsi, ei halunnut pihalle hiiltynyttä mustaa aukkoa.  Ties kenet se olisi sisuksiinsa imaissut.

Vapun aikaan karja pääsee viheriöivän ruohon äärelle. On aihetta juhlaan.

Vappu eli walpuri on saanut nimensä Walburga-neidosta, joka 700-luvulla autteli kirkonveljiä saksalaisten käännytystyössä. Hänestä sitten leivottiin pyhimys. Hän kuoli 1.5. 779 ja siinä walpurin päivämäärän sanotaan asettuneen kohdalleen. Entisaikaan keltit polttivat kokkotulia karjan laitumelle pääsyn kunniaksi. Savu hedelmöitti karjan. Walpurin ajankohta määräytyi vuodenaikakellon varttikohtaan eli kevätpäiväntasauksen ja juhannuksen puoliväliin. Germaanit juhlivat walpuria noitien ja taikuuden juhlana. Noidat lentävät yleensä tietojemme mukaan pääsiäisenä, mutta myös Walpurgisnacht-yönä noidat lehahtivat Blocksberg-vuorelle odottamaan itseänsä paholaista. Ruotsissa oli noitien paikkana Blåkulla ja olihan meilläkin Kyöpelinvuoremme. Blåkullassa noidat tanssivat paholaisten ja itse saatanan kanssa. Myös seksiä harrastettiin, mutta sanovat saatanan peniksen olleen aivan kylmän ja sperman olleen vettä ja kaiken lisäksi tempun tuloksena syntyi sammakoita. Miten se nyt olikaan Urjalan taikayö, oliko samaa meininkiä? Martti Innasen taikayössä kuului kuitenkin varstojen ryske ja riemut olivat aittojen orren alla. Ei siis ollut kysymyksessä vapunaika vaan viljankorjuun aika.

Heinätorin afääri
Työväenjuhlana vapunpäivä sai alkunsa traagisista tapahtumista Chicagossa toukokuun alussa 1886. Työläisten unioni järjesti mielenosoituksia kahdeksantuntisen työpäivän saavuttamiseksi. Tilaisuus Heinätorilla 3.5.1886 muuttui ammuskeluksi erään mielenosoittajan heitettyä pommin kohti poliiseja. Seitsemän poliisia kuoli ja useita siviilejä ammuttiin. Pomminheittäjä pakeni maasta. Oikeudenkäynnin irvikuvana mainittu tuomioistuin tuomitsi seitsemän ”anarkistia” hirtettäviksi. Nämä miehet olivat pääosin saksalaisia ja skandinaavisia maahanmuuttajia.  Heitä kutsuttiin myöhemmin Heinätorin marttyyreiksi. ”Haymarket Affair”- jälkipuinti yhdisti työväenliikkeitä kansanvälisesti. Vaatimukset 8-tunnin työpäivästä kiihtyivät.

Chicagon Heinätorin kokouskutsu oli kirjoitettu sekä englanniksi että saksaksi. Ensimmäisessä kutsussa työläisiä pyydettiin aseistautumaan, kuvan kutsussa tämä kehotus oli poistettu.

Toinen internationaali
Euroopassa Toinen Internationaali perustettiin Pariisissa vuonna 1889 sosialististen työväenpuolueiden yhteistyöelimeksi. Kokous esitti heti alkuun työväen kansainväliseksi juhlapäiväksi ensimmäistä toukokuuta. Internationaalia johdettiin Brysselistä. Itse setä Lenin oli hallituksessa, mutta vasta vuoden 1905 jälkeen. 

Kahdeksantuntinen työpäivä tuli vähitellen todeksi USA:ssa vuosisadan vaihteeseen mennessä. Euroopassa asia toteutui ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Helsingin kirjatyöntekijät ilmoittavat kotisivuillaan viettäneensä vappujuhlia jo vuonna 1890. Ne olivat kai ensimmäiset laatuaan. Raittiusliikkeen puolesta järjestettiin työväen vappukulkueita enne sotia. Itsenäisyyden jälkeen työväen vapunviettoa vartioitiin etsivän poliisin toimesta ankarasti. 30-luvulla ammattiyhdistysten punalippujen käyttö oli kielletty. Työväen vappukulkueita järjestettiin sitten sodan jälkeen. Ensin ne olivat yhteisiä demareilla ja kommareilla. Sittemmin tiet erosivat. Ylioppilaslakit vappukulkueessa ryhtyivät yleistymään 1960-luvulla.  Kulkueisiin saattoi osallistua Helsingissä lähes 20000 ihmistä.


Vappumarssit olivat kansanjuhlaa. Väkeä oli tuhansittain. Jotkut katselivat muristen vierestä.

Simo Ristan kuvassa 1970-luvulta teekkarit naureskelevat ohikulkevaa työväenmarssia. Niin se vaan oli. Teekkareiden arvomaailma oli kovasti ylimielinen yhtä lailla teollisuustyöväkeä kuin maalaisiakin kohtaan. Järjestettiin lapiomarsseja maalaisia vastaan ja mielenosoituskulkueita yleislakkolaisia vastaan.

Ensimmäinen toukokuuta on nykyisin työn juhlapäivä ja vapaapäivä lähes kautta maailman. Vain pohjoisamerikkalaiset ovat irrottautuneet Haymarketin tapahtumista. Heillä Labour Day vietetään 1. syyskuuta. No, juuripa olin yhteydessä ystäväämme Risto Jounilaan. Hän elelee paraikaa Uudessa-Seelannissa.  Siellä työn juhlapäivä on lokakuussa. Vappuna juhlitaan puolustusvoimia. No, kyllähän se näinkin käy, kunhan juhlitaan.  Suomessa vappu on liputuspäivä ja tuon armoitetun päivän virallinen nimi on ”Suomalaisen työn päivä”. Virallisessa nimessä ei puhuta mitään keväästä tai ylioppilaista. Vappu tuli Suomessa sallituksi työväen juhlapäiväksi sodan jälkeen vuonna 1944. Liputuspäiväksi se tuli vuonna 1979. 

Minä aion nyt puhua ylioppilaista. Vuoden 1954 teekkarina ajattelen omia vappujani. Mutta sitä ennen muutama sana ylioppilasvapun syntymähistoriasta.

Miten on sitten ylioppilaiden vappu?
Ensimmäiselle toukokuuta löytyy monia juhlan aiheita. Helsingin ylioppilaat juhlivat Kaisaniemessä Cajsa Wahlundin syntymäpäivää. Cajsalla oli ravintola silloisessa Seurapuistossa nykyisessä Kaisaniemessä 1800-luvun alkupuoliskolla. Nykyinen ravintolarakennus on kokenut muodonmuutoksia historiansa aikana, mutta se lienee vanhin Helsingissä säilynyt ravintola. Ylioppilaat nauttivat Cajsan vieraanvaraisuudesta ja saivat luottoa juoma- ja ruokalaskuilleen.

Ravintola Kaisaniemi Cajsan aikoihin. Täällä Cajsa kestitti ylioppilaita syntymäpäivänään 1.toukokuuta. Cajsa syntyi Ruotsissa vuonna 1771 ja kuoli 1843.

Lunta huusin katolle
Skandinaviassa ylioppilaslakki tuli käyttöön noin 1850. Suomessa joku sanoo valkolakin tulleen käyttöön jo 1810-luvulla keisari Nikolai I määräyksestä. Hän ilmeisesti halusi merkata mellastelevat ylioppilaat näkyvällä merkillä. Tiedäpä tuosta. Teekkarilakki tuli nykyisessä muodossaan käyttöön vuonna 1893. Tupsusta kiisteltiin, mutta kun sen havaittiin miellyttävän naisia, siihen päädyttiin. Näin minäkin varmaan ajattelin vuonna 1954, kun olin saanut tupsulakin. Olin rakastunut bussin 52 rahastajaan. Olin ujo poika, en koskaan puhunut hänelle mitään. Seisoin vain takasillalla ja ihailin häntä. Kun sitten vappuaamuna sain tupsulakin sovitin heti ensimmäisen matkani tuon rahastajan vuorolle. Hän hymyili, emme silloinkaan puhuneet. Olin varma, että tupsu vaikutti. Tänä vappuna saimme tutustua uunituoreeseen tupsulakkiin Matiaksen päässä. Vertailimme sitä isoisän kotsaan. Hieman on kutistunut. Matias ei onneksi ole rahastajaan rakastunut, hänellä on rakastettuna ihana Ella.

Teekkarivappujen tarinoista ei muista mitään
Teekkarivappuihin sisältyy monia tarinoita. Useimmiten niistä ei kuitenkaan muista mitään. Yhden muistan, sen, kun teekkarien autokerhon kalunpäänä olin oikeutettu kruisailemaan kerhon Land Rover –jeepillä pitkin ja poikin vappuhulinaa Espalla ja muualla. Koppi oli tietysti suurella työllä riisuttu ja koimme avoauton ihanuutta.  Uskoimme myös tupsulakkiemme voimalla vetävämme kaduilla liikkuvien sulotarten katseita. Alanko kertoa lukuisista teekkarivapuista Polin suojissa? Olin siellä virkamiehenä NeKuStOn kopissa eli sen ajan ns. DJ:nä useita vuosia. En ala, kun en muista. Kerron sen sijaan muutamalla sanalla ja kuvalla Pakilan vapuista. Ne vaput alkoivat, kun Liisan kanssa ryhdyimme välttämään vapun ulkoisia rasituksia järjestämällä pihakokoontumisen vapunpäivänä. Näin olemme aina heränneet vapunpäivän aamuna pää kirkkaana ja odotuksen vallassa. Pian he saapuvat – kaverit ja ystävät. Tätä on jatkunut 20 vuotta. Sehän on lähes sukupolvi. Ovatko kaikki jäljellä? Onko aika muuttunut?

Pakilan walpurit
Kaikki eivät ole jäljellä. Heitä on tapana hieman muistella. Ei hiljaisella hetkellä – se ei sovi railakkaaseen vapunviettoon. Mutta ajatuksella. Kirjoitan nyt tähän nuo muistellut persoonat: Eero Valjakka, Ragnar Wikström, Jukka Isotalo, Risto Bono, Kai Turula, Teuvo Kolunen ja Mattikoo Mäkinen. Eero toimi laulunjohtajana useita vuosia. Hän oli mahtava. Hänen bassonsa kaikui kumeana yli kaiken melun. Hän lauloi kaikki sopivat ja sopimattomat laulut Horst Wesselistä Sorron yöhön – kaikilla mahdollisilla kielillä. Hänellä oli sanavarasto korvan juuressa: ihana Mellu. Ragnar Wikström osallistui juhliin koiransa kanssa. Hän edusti hienoa ruotsalaissuomalaista viisuperinnettä laulamalla ”dricka flottskaja”. Risto Bono oli loistava laulumies. Hänen erikoisuutenaan oli Venäjän kieli ja tietysti teekkarilaulut. Kai Turula, hän oli oopperamiehiä, mutta myös vappulaulannan aimo osallistuja. Jukka Isotalo oli laulumies vailla vertaa. Ja sitten saksalaiset sonetit Mattikoon herkästi esittäminä. Niistä vaadittiin aina uusintaa. Teuvo ei tainnut olla kuorolaisia. Häneltä kuitenkin voimme oppia kaiken rautateistä.

Walpurin viettoa 15 vuotta sitten.

Elävä joukko on muuttunut. Aiemmin juhlapihaa kansoittaneet puoliaikuiset lapset olivat olennainen osa juhlakansaa. Oli myös runsain joukoin leikki-ikäisiä. Jouduin jopa poliisiteipillä suojaamaan nousevia kielonoraita vellovalta lapsijoukolta. Nyt vain Kiikka ja Kerkko toivat lapsensa mukaan. Niin ja oli myös Empun Malva. Isot lapset ovat jääneet pois näistä juhlista jo aikoja. Mutta ei valiteta. Ydinporukka oli tallella. Satoi vettä. Oli pakko vetäytyä sisätiloihin. Naapurini professori Osmo oli nyt toista kertaa. Osmo on yhdeksänkymppinen juhlija. Ensimmäisenä paikalle saapui viennin veteraani Markku ja sai mukaansa vaimonsa, runollisen Iiriksen. Luokkatovereita en ole juuri kutsunut, heidät tapaan kuukausittain Strindbergillä, mutta Antti, hän saapui ihailemani Tarjan kanssa jo alkusateissa. Joukkoa täydensivät samoilla hetkillä Harry ja hänen rakastettu Arja-vaimonsa. Istuin pihalla saudiviitassa. Vieraita pääsi vilahtamaan sisään keittiön ovesta. En päässyt heidän saapumistaan noteeraamaan. No kyllä pihalle vielä saapuivat Timo ja hänen ”naapurintyttönsä”. Saapui vielä Elli ja Jore - 35 vuotta LT:ssä – siinä rekordi. Saapui vielä Jussi – tuo vanha tanssitaituri – kolmella jalalla. Ja odotettu vieras, minun vaaliehdokkaani Kiikka, Veronika, hän saapui Tahiran ja Empun kanssa. Vihdoin päätin siirtyä lämmittelemään. Ihmettelin tuota väkipaljoutta, kun en meinannut sisään mahtua. Eemeli ja Antti hoitivat narikkapalvelua ja juomatarjoilua. Liisa oli jo järjestelemässä silakka-, nieriä-, salaatti-, juusto-, ja tavanomaista vappuateriaansa. Talossa oli väkeä. Tuossa pyörii Niilo, tuossa Rami, tuossa Marita, tuossa Ykä, tuossa Suoma, tuossa Eero, Tuossa Silja, tuossa Elina, tuossa Jukka, tuossa Saara, tuossa Pate, tuossa Matti, tuossa Jikki, tuossa Lalla, tuossa Pei, tuossa Petri ja tuossa Lenkku. Vielä jälkijunassa tulivat Ray ja Raija ja heidän imussaan Laura ja Antti. Kaikkia en nyt muista. Anteeksi unohdetut.

Walpurin viettoa tällä viikolla.

Maailma muutoksessa?
Walpurin loppumietteet liittyivät yhteiskunnan muutokseen tai meidän ihmisten muutokseen. Olemme erilaisia kuin ennen. On syntynyt uusi aika. Vanhaan aikaan, ennen telkkaria, nuoret ja vanhat kokoontuivat samaan huoneeseen. Haluttiin kuulla tarinointia. Nyt juuri sanotaan meidän elävän tarinoiden aikaa. Nyt kyllä puhutaan viisastelevasti narratiiveista, vaikka meillä on sivistyssanakirjan mukaan tuohon tarkoitukseen kaksi hyvää sanaa: tarina ja kertomus. Sanovat vanhustenkin kaipaavan tarinaa. Aivan kuin omassa elämässä ei olisi tarinaa kerrakseen. Sille tarinalle ei vain ole kuulijoita. Vasta sitten kun vanhus on häipynyt pilveen, kadutaan puhumattomuutta. Miksi ei kysytty? Miksi ei nauhoitettu? Miksi ei kuvattu? Kaikilla nykyihmisillä pitää olla ja tuntuu olevan oma tarinansa. Mutta se on jossain muualla. Ei siinä ihmisjoukossa joka on näköpiirissä. Se on kuitenkin käden ulottuvilla. Se on tuossa pienessä kapulassa muiden ulottumattomissa. Mutta näin ei onneksi ollut meillä walpurina 2018.